POHJOLANKATU
 
- Tapahtumapaikat ja nimet on muutettu.
 
 

 IKKUNAT

- Äiitiii, tule ikkunaan, äitiii tule ikkunaan, täällä huutaa Miiiikaaa!
Äiti tiesi yleensä jo odottaa minua, silloin kun kotiintuloaika oli lähestymässä, ja ilmestyi aina ikkunaan, ennenkuin ehdin toistamaan kutsuhuutoani.
Anelin yleensä lisää leikkiaikaa hiekkalaatikolla, ja sainkin sitä aina muutaman minuutin hyvän mielen takuuksi.
Tunnollinen äitini ei myöskään halunnut kenenkään luulevan, että hän ei huolehtisi lapsistaan ja oli siksi heti saatavilla.
Äitini tunnollisuus paukkui yli monessa suhteessa ja esimerkiksi rautatieasemalla olimme aina kaksi tuntia ennen junan lähtöä, ettei myöhästyttäisi.

Isoäiti oli taas hyvässä mielessä maaninen ja hyvin suorasukainen.
Hän huusi ikkunasta vieraillessaan kesällä luonamme:
- Tuokaa norsulle ruohoa! Norsua meillä ei ollut vaan marsu, joiden nimet mummo oli sotkenut.
Ikkunoille ja ikkunoista pystyi siis huutamaan, mutta niistä pystyi myös ampumaan ja hyppäämään.
Vastapäisen kerrostalon vanha mies ampui meitä ilmakiväärillä ikkunastaan, kun melusimme liikaa.
Hänellä oli hermot mennyt jossain, ehkä sodassa, tai alkoholi oli syönyt ne, syitä oli varmasti monia, tai sitten hän vain vihasi räkäposkisia pentuja.
Onneksemme hän ei ollut yhtä hyvä ampumaan, kuin se mies joka tappoi sen presidentin.
J.F.Kennedy oli sen presidentin nimi, ja se mies ampui yhdestä ikkunasta jotain neljä tai viisi kertaa.
Ne luodit oli ilmeisesti kauko-ohjattuja, tai jotain, koska ne muuttivat suuntaansa.
Presidentti heilahti televisiossakin eri suuntiin, eli kaksi tai kolme luotia oli kauko-ohjattuja.
Tai sitten ampuja laukoi kierteellä, niinkuin jalkapalloilijat.
Äiti sammutti television, tai pyysi minua sulkemaan silmät, aina kun ampuminen näytettiin televisiossa. Ainakin sata kertaa se näytettiin, ja kerran äidin imuroidessa, minäkin näin sen alusta loppuun.

Kierteellä lauotut panokset kuullostivat pahalle, eihän niitä pääsisi edes karkuun.
Ei olisi ollut kivaa, kun juoksee takalistoon tähdättyä ilkkarin panosta karkuun, ja se napsahtaakin otsaan tai mahaan.

Oli myös ihmisiä, jotka eivät kestäneet olla ikkunansa takana ja hyppäsivät sen ahdistavasta "silmästä" ulos vapauteen.
Ikkunoilla on siis lukemattomia ilmeitä ja tehtäviä.
Pyöräillessäni katsoin aina ikkunoita ja etenkin pimeän aikaan ne olivat hienoja, tai sitten eivät.

Jotkut ikkunat olivat hyvin yksinäisiä ja sieltä näkyi vain yksi kylmästi palava hehkulamppu ilman peittäviä verhoja, ilman lampunvarjostinta, ilman sisuksia.
Rauhalliset ikkunat olivat koristeltuja, luokseenkutsuvia, lämpimiä turvapaikkoja. Ikkunassa oli paksut, raskaat verhot, mitkä olivat hienosti laskostettu. Ikkunaa valaisi useita erivärisiä valoja, eikä yksikään niistä ollut liian voimakas, tai hallitseva, vaan ne pitivät yhtä, niinkuin ehkä sisällä asustava perhekkin.

Oli myös ikkunoita, joista ei huolehdittu.
Maalatut jouluporsaat koristivat yhtä ikkunaa vielä kesälläkin, ehkä odottamassa tulevaa joulua, ettei tarvitsisi uudestaan niitä maalata.
Yksi ikkuna oli korjattu pahvilla siitä kohtaa missä oli reikä, ja toista ikkunaa ei ollut peitetty millään, vaikka siinäkin oli reikä.
Vanhempien ihmisten ikkunat, etenkin mummojen ikkunat olivat jotenkin tylsiä, kuin olisivat tehneet yhteisen sopimuksen ikkunoistaan.
Kukka, tai jokin kasvi kuului aina ikkunaan ja suorat verhot.
Lampunvarjostimet olivat hillittyjä ja yöaikaan valot eivät olleet koskaan päällä.
Rauhattomat ikkunat eivät tuntuneet noudattavan mitään rytmiä. Valot saattoivat olla päällä, vaikka aurinko paistoi. Joskus ne paloivat koko yön taoutta, tai "heräilivät" useita kertoja yössä. Ne olivat levottomia ja äänekkäitä, ja usein myös rikkoutuivat, eikä niiden lasia uusittu koskaan.
Uteliaat ikkunat seurasivat muita ikkunoita ja ihmisiä ulkona.
Niiden verhot heiluivat, kun niitä katsoi. Ne olivat kuin vartiokoiria, jotka tyytyivät vain katsomaan.

Eläinikkunat olivat kivoja. Kissoja näkyi paljon ja joskus pieniä koiria.
Kissat saattoivat hyppiä, tai tippua ikkunasta alas. Oma kissani meni jäiselle ikkunanlaudalle ja tippui kolmannesta kerroksesta polkupyörän satulan päälle. Oli odottamassa minua ulko-ovella kun tulin koulusta.
Vain toisen etutassun kynnet ja muutama hammas oli vääntynyt, ei sen vakavampaa.
Ihmiselle kävisi paljon pahemmin, yhtä kerrosta alempaakin riittäisi jo luiden murtumiseen.
Erikoisimman eläinikkunan näin kun ajoin yhden omakotitalon ohi.
Ajoin kahteen kertaan ikkunan ohi, varmistaakseni että näin oikein.
Ikkunassa oli hevonen, ihan oikea hevonen, ei mikään poni.
Vanhan talon ikkunat olivat korkeita, varmasti hevosta varten isoksi teetettyjä, että se näkisi ulos seisaaltaan.

Ikkuna saattoi olla myös kohde.
Sieltä pystyi ampumaan, mutta myös ikkunaa pystyi ampumaan.
Minun ikkunani joutui usein kivien kohteeksi.
Äitini siskon mies hukkasi monesti vaimonsa, etenkin yöaikaan ja tuli ikkunamme alle heittelemään kiviä.
Hän oli huono heittämään ja moni muukin ikkuna joutui kohteeksi.
Mielestäni hän huojui liikaa heittäessään ja siksi tähtäys oli niin huono.
En tiedä olisiko hänelle pitänyt heittää vaikka Molla-Maijani, niin olisi lopettanut kivityksen, koska ei hänen vaimonsa meillä ollut, vaan sairaalassa, tai poliisiasemalla, niinkuin yleensä.
Molla-Maija loikki, jalka meni poikki, kuulin kuin Maijani sanomana, ja otin sen häpeissäni kainalooni.
- En minä sinua pois heitä, joutuisit sairaalaan, niinkuin tätini ja sitten poliisi kuulustelisi minua. Anna anteeksi, älä pelkää, sinä ja minä olemme aina yhdessä ja näemme kauniita unia.
Iltaisin kerroin Molla-Maijalle itsekeksimiäni satuja ja meillä oli hauskaa. Sadut auttoivat nukahtamaan ja monesti satu jäikin kesken, koska nukahdin.

Kivitystä saattoi kestää useita tunteja, eikä se ollut hauskaa, koska heitellessään niin huonosti, oli harmissaan ja kiroili kovaan ääneen.

Minun ikkunani oli hyvin tavallinen ja tylsä. Lasi oli aina puhdas, koska ikkunoidemmekaan suhteen äitini ei halunnut kenenkään luulevan, ettei meillä huolehdittaisi siisteydestä, tai että hänen lapsensa olisivat laiskoja.
Mielestäni äitini siivosi liikaa ja jokainen lauantai, hän herätti minut seitsemältä siivoamaan.
Veljeni ei ollut lauantaina koskaan kotona, vaan tyttökaverinsa luona, eikä joutunut siivoamaan.
Itse pidin siivoamisesta, koska ajattelin sen lisäävän voimiani ja hakkasin mattoja niin kovaa, että äitini kehoitti olemaan hakkaamatta niitä rikki.
Uteliaat ikkunat katsoivat minua hakatessani mattoja ja ihmettelivät varmasti nekin, miksi lyön niin kovaa.
Mattojen hakkaaminen oli tosi tylsää ja siksi löin niitä täydellä voimalla, saadakseni itseni hengästymään.
No, ehkä vain kuvittelin lyöntieni olevan hirmuisia ja että muut olisivat minua katsoneet.
Katsoivat varmaan vaan sitä, millaisia mattoja meillä oli, siis halpoja vai kalliita.
Kissani katsoi minua aina kun hakkasin mattoja ja siitä olin varma että se katsoi vain minua ja oli ylpeä minusta.
Äitini ei pitänyt siitä, että kissani likasi ikkunaa sisäpuolelta, mutta antoi sen kumminkin maata siellä auringonpaisteessa ja lintuja tarkkailemassa.
Koiran minä olisin aina halunnut, mutta äitini sanoi että siinä on liikaa hoidettavaa, joten sain kissan.
Kissani nimi oli Nöpö, olin itse keksinyt sen, varmaan sen kostean kuonon johdosta.
Harjasin sitä joka päivä ja söinkin sen kanssa.

Kananmunat ja maito olivat halvimpia proteiineja mitä kaupasta sai ja juuri niitä veljeni kehoitti käyttämään mahdollisimman paljon.
- Kasvat vahvaksi, kun syöt paljon proteiineja ja harjoittelet. Muista että tappelussa et jää ikinä maahan makaamaan, koska ne saattavat potkia, hän neuvoi minua.
Söin silloinkin, kun minulla ei ollut nälkä ja kaikki keltuaiset annoin kissalleni, itse söin valkuaiset, joita veljeni kehoitti syömään.
- Vain yksi, maksimissaan kaksi keltuaista päivässä, hän sanoi.
Kissallani oli hyvä ruokahalu ja se söi keltuaisia niin paljon, että kasvoi todella isoksi, kiiltäväkarvaiseksi, vahvaksi kissaksi.
Tyttöhän se oli, minun kissani ja yleensä tytöt, tai naiset tuoksuivat todella hyville, eikä niinkuin lukuisat setäni, jotka haisivat ihan viemärille.
Joskus mummolassa kesäloman ollessa lopuillaan, saattoi jotkut naisetkin haista ihan viemärille.

Minun kissani oli aivan hurjana suolaloheen ja aina kun äitini sai sitä ostettua, otin pari siivua talteen.
Sivelin niillä kissaani, että se saisi nuuhkia lohen hajua karvoistaan.
Tottakai se yritti syödä ne lohet, mutta ajattelin että on vielä parempi, jos se saa nuuhkia ja nuolla itseään ja nukkua sitten herkullisista lohista unta nähden.
Ajattelin myös että se saa paljon kavereita, kun tuoksuu niin hyvälle.
Nöpöstä pitivät kaikki kissat, ne kutsuivat Nöpöä ulos öisinkin, mutta öisin emme sitä ulos päästäneet.
Jotkut mummot olivat valittaneet äidilleni kissojen mouruamisesta öisin, eivät muka saaneet nukuttua ja kehoittivat äitiäni tekemään asialle jotakin.
Äitini sanoi minulle usein, että syötän sitä liikaa ja että olen hemmotellut sen piloille.
- Kissasi ei käyttäydy normaalisti, on kuin mikäkin lutka, äidilläni oli tapana sanoa, mutta ymmärsin kyllä äitiäni, koska hän ei ymmärtänyt että Nöpö oli urheilija, mestaripainija, voittamaton sellainen.
Ja lötkö Nöpö ennemmin oli, kuin lutka, vaikka en tiennyt mitä lutka tarkoitti.
Ulos päästessään Nöpö paini hurjana, se voitti varmasti kaikki kissat sadan kilometrin alueelta.
Tulivat sen päälle yksitellen, nytkyttivät itseään ja heiluivat hurjana, kunnes luovuttivat.
Kissat olivat niin innoissaan, että moni niistä ei jaksanut odottaa vuoroaan, vaan yrittivät tunkea kissani päälle, vaikka edellinen ottelu oli vielä käynnissä.
Mutta niinkuin painissa on tapana, otellaan vain yksi vastaan yksi ja siitä säännöstä Nöpö piti kiinni.
Kannustaessani kissaani ikkunastamme, mistä oli suora näköyhteys läheiseen puistoon, tai paremmin sanottuna nurmialueelle, mikä oli kissojen suosituin painiareena, tuli äitini välillä myös kanssani katsomaan jännittäviä otteluita, mutta ei kommentoinut niinkuin urheiluselostajat yleensä, vaan sanoi tympääntyneenä, lähes itsekseen mutisten:
- Se on ihan kyltymätön tuo kissasi, en ole vastaavaa nähnyt.
Äiti oli oikeassa, koska parhaana oleminen vaatiikin jatkuvaa harjoittelua, enkä minäkään ollut vastaavaa nähnyt, tosin olin harjoittanut sitä jo sen syntymästä saakka ja odotinkin hyviä tuloksia.

Kovien otteluiden jälkeen sen maha kasvoi ja siivosin usein sen mahasta tulleita limaisia möykkyjä lattialta.
Äiti vei ne sitten maatilalle, missä kissat saavat juosta vapaasti metsässä ja jahdata hiiriä.
Sinne maatilalle äiti vei Nöpönkin ja sain tilalle kaksi undulaattia, joista en pitänyt niin paljon, koska niitä ei voinut halata.
Undulaatit olivat aika tylsiä, kunnes keksin harjoittaa niitäkin.
Menin keittiön tuolille istumaan hiuksissani undulaattien ruokaa, häkin oven olin jättänyt auki ja merkistäni ne lähtivät tekemään ratkaisevan iskun vihollisen päämajaan.
Ne iskivät suoraa päähäni ja rupesivat repimään hiuksia irti juurineen.
Ne olivat taitavia, nopeita ja tekivät kipeää.
Odotin pitkään sopivaa kohdetta pienelle armeijalleni, kunnes mummo tuli kesällä käymään.
Mummo kävi kohteeksi erinomaisesti, koska tein millaisen jekun tahansa, niin ei hän koskaan jahdannut minua vyön kanssa, kuten äitini sisko.

Jekun tein kerran myös ukilleni. Ukki nukkui sikeästi suu ammollaan mummolan sohvalla ja hetken mielijohteesta tiputin hänen suuhunsa kaksi sokeripalaa.
Menin keittiöön seuraamaan mitä tapahtuisi ja juuri kun luulin, että ukki oli vain tyytyväisenä nielaissut tarjoamani herkut, hän pomppaakin sohvalta nopeasti kuin kissa rintaansa pidellen.
Ukilla oli ollut vaikeuksia sydämensä kanssa ja se oli pysähtynytkin muutaman kerran.
Pian äitini ja kaksi setääni ovat takomassa ukin selkää, ja joku soittaa ambulanssin.
Ukki alkaa sinertämään ja erisuuntiin tempoilleet jalat ja kädet alkavat väsymään, kunnes ukki valahtaa veltoksi.
Ambulanssi oli sillä kertaa nopeasti paikalla ja ne hoitajat laittoivat ukille muovisen naamarin ja tekivät paljon muutakin, mitä en aikuisten selkien takaa nähnyt.
Kerrottuani äidilleni mitä olin tehnyt, katsoi hän minua kuin Nöpöä, mutta ei sanonut mitään.

Mummolle ei tarvinnut ambulanssia tilata, eikä hänen selkäänsä tarvinnut takoa. Sotalentokoneitteni laskeuduttua kohteeseensa, ei mummokaan alkuun reagoinut mitenkään, kunnes hänkin kipeillä polvillaan pomppasi ketterästi pystyyn ja kirkui hyvin terveen värisenä, ei siis sinisenä.
Mummo sai toisen undulaatin päästänsä irti, mutta sotilaan koulutuksen saaneena, puri se mummoa sormeen vahvalla nokallaan, ja lensi pois vihollisen kynsistä.

Tekoani en voinut selitellä ja myönsin suunnitelleeni sen.
Mummo pyysi laittamaan linnut takaisin häkkiin ja jatkoi syömistään.
Minun mummoani ei helposti saanut suuttumaan, tosin silloin kun hän suuttui, niin oli parempi olla hiljaa.

Marjatan joutuessa mielisairaalaan, vaikka ei olisi sinne kuulunut, näin kylmiä, pelottavia ikkunoita.
Niiden takana liikuttiin rauhattomasti, tai joku vaan tuijotti, katsomatta mihinkään.
Mummo ja ukki eivät sairauksiensa takia jaksaneet enää Marjattaa hoitaa ja päättivät että Marjatta viihtyisi paremmin sellaisessa laitoksessa.
Menimme katsomaan Marjattaa sinne mielisairaalaan ja totesimme että Marjatta ei voinut hyvin.
- Tuo yrittää varastaa laukkuni! Marjatta huusi heti meidät nähdessään.
Hän oli kalpea ja laihtunut, minua kävi häntä sääliksi.
Äitini halasi siskoaan, Marjatan siihen mitenkään reagoimatta.
Mitään kommentoimatta äitini rupesi pakkaamaan siskoni tavaroita ja sanoi:
- Tänne sinä et jää, tulet vaikka meille asumaan, mutta täältä sinä lähdet mukaamme heti!
Kukaan ei hangoitellut vastaan, ei edes sairaalan lääkärit, koska silloin kun äitini suuttui, oli kaikkien parasta olla hiljaa.
Paperit tehtiin pikavauhtia ja Marjatta tungettiin jo valmiiksi liian täyteen autoon.
Onneksi hän oli laihtunut, koska muuten jonkun olisi pitänyt mennä takakonttiin.
Pihalla juoksi joku mies ilman vaatteita tupakkakuppia nuollen.
Naama mustana yritti hoitajia karkuun, kunnes he saivat taklattua miehen mahalleen.
Rimpuili ja potki, ei meinannut millään luovuttaa tupakkakupista.
Halusi varmasti jonkun kasvomaalauksen itselleen ja siihenhän kastunut tupakan tuhka sopi paremmin kuin hyvin, päättelin.
Vilkaisin kerran vielä taakseni ja näin jonkun yrittävän ikkunasta ulos, mutta valkotakkiset hoitajat pitivät miehestä kiinni, eikä hän pystynyt tulemaan kokonaan ulos.
Oli siis ikkunoita, mistä sai vapaasti hypätä ja sitten sellaisia mistä ei päästetty hyppäämään, vaikka olisi halunnutkin.
Marjatta oli nukahtanut ja sopersi unissaan:
- Ei, et ota laukkuani, et ota, ei saa!
Laukku oli hänen sylissään, tiukassa puristuksessa.
Vankilan ikkunat olivat hieman samanlaisia kuin mielisairaalan ikkunat.
Vankilan ikkunoista ei päässyt hyppäämään helpolla, koska niissä oli kalterit. Vankilan ikkunoista pystyi kylläkin roikkumaan.
Kun sitoi vaikka lakanan kiinni kaltereihin, niin pystyi tekemään jonkinlaisen kiikun.
Joku sukulaisemme oli kuulema jäänyt kiikkumaan sinne vankilaan, tosin häntä en koskaan nähnyt.

Koulujen, virastojen, tehtaiden ja kauppojen ikkunat noudattivat pitkälti samaa kaavaa, niinkuin mummojenkin ikkunat.
Ne edustivat jotakin ja pitäytyivät siinä.
Äitini työpaikalla, mikä oli virasto, kävimme jouluisin sytyttämässä kynttilät.
Kynttilät olivat isoja sähkökynttilöitä, joita oli varmasti kaikissa virastoissa.
Ne olivat jo hieman mustuneita muoviosistaan, mutta kestäisivät varmasti ainakin seuraavat kymmenen vuotta.

Ikkunoita missä oli punaista väriä, saattoi olla lähes alaston, hymyilevä nainen, kertoi eräs setäni minulle ollessamme mummolassa kesälomaa viettämässä.
Viekas ilme naamallaan setäni kertoi sen olevan mahtava maa ja että menisi sinne heti uudestaan, kun saa rahaa.
Miksi nainen on lähes alastomana ikkunansa takana? pohdiskelin, kunnes muistin lihakaupan ikkunat, missä herkulliset kinkut ja makkarat olivat näytillä.
Katsoin usein lihakaupan ikkunoita ja nälkähän siinä tuli, mutta halusiko ikkunassa olevat naiset, että joku söisi heidät?
Katson setääni, joka oli kesken lauseen nukahtanut ja valunut tuoliltaan alas.
Naama oli likainen ja partainen, hiukset kuin peikolla, hampaat tummuneet ja auki olevasta suusta näkyvä kieli pinnaltaan vaalea, eikä niinkuin punainen, tavallinen kieli.
Ihmisen syöminen ei varmasti ole terveellistä, setähän oli selvästi sairas, ja aikoo mennä sinne vielä uudestaan, mietiskelin hieman huolissani, vaikka sedistäni en kyllä paljon pitänyt, jos ollenkaan.

Pohjolankadulla oli laajin valikoima ikkunoita ja minulle ne edustivat kaikkia maailman ikkunoita.
Niistä pystyi hyppäämään alas, niistä pystyi ampumaan, niihen pystyi heittelemään kivillä, niiden läpi sai heittää vaikka kinkun, niitä sai maalata, niitä sai paikata, tai olla paikkaamatta, niihin sai laittaa verhot tai olla laittamatta verhoja, niitä sai valvottaa tai nukuttaa miten halusi, ne saivat olla rauhallisia, levottomia, tai vaikka kuolleita.
Ilman yhteisiä sopimuksia, ilman sääntöjä, ilman ulkopuolisten vastuuta, vain jokaisen ikkunan omalla päätöksellä, ne näyttivät mitä ovat, tai tyytyivät olemaan näyttämättä mitään.
 


PEKKA JA JORMA

Veljekset asuivat B-rapun toisessa kerroksessa ja olisivat olleet seinänaapureitamme kerrosta ylempänä. Joskus kyllä tuntui että elimme myös heidän elämäänsä. Eräänä jouluna joskus 70-luvun puolessa välissä oli juuri sellainen joulu kuin joulun kuuluisi ollakin; paljon lunta ja kirpeä, pureva pakkanen.
Olimme hiljentyneet veljeni ja äitini kanssa joulukuusen äärelle valmiina käymään lahjapakettien kimppuun.
- No niin kullannuput, äiti menee nyt hakemaan joulupukin, koska joulupukki on tuhansia vuotta vanha ja saattaa tarvita rappusissa apua.
Nyökkäilemme äidille ja lupaamme odottaa kiltisti.
Heti ulko-oven sulkeuduttua, avaamme sen mahdollisimman hiljaa ja rupeamme kuuntelemaan.
- Voi hyvä Jumala Raimo! Sinähän lupasit olla selvinpäin.
- Muutama bisse vain, väsyttää vitusti.
- Siisti kieltäsi, voi hyvä Jumala sinua!
Katsomme alas ja näemme toisen kerroksen tasanteelle, missä äiti kannattelee "joulupukkia" naama punaisena. Pohjolankadun pukki saadaan työllä ja tuskalla kerrosta ylemmäs; naapurin Hilkka oli tullut äitiäni vielä auttamaan. Ovi avautuu ja äiti huutaa hengästyneenä:
- Arvatkaa kuka tuli lapset?
- Joulupukki!
Siirrymme eteiseen ottamaan pukkia vastaan. Raimon naama on täysin paljaana, naamari roikkuu leuan päällä, ihan kuin hänellä olisi kaksi naamaa.
- Onko kilttejä?
- Lapsia, äiti täydentää.
- On, ja kaksinkappalein, veli vastaa.
Äiti ja pukki raahautuvat kuusen lähelle ja me istuimme lattialle. Raimo on yllättävän laiha, tuumiskelen itsekseni. Paita oli siirtynyt vatsaa peittämästä ja lähes rasvaton valkoinen maha napoineen tuijotti meitä silmiemme korkeudelta. Aito pukki on kuulema valtavan isomahainen ja punaposkinen. Raimo ei ollut isomahainen, mutta äidin huulipunaa oli sutaistu kummallekkin poskelle ja huulille. Raimo näytti lähinnä jollekin pankkiryöstäjälle tai huumeisiin sortuneelle transulle. Siniset työhousut, sandaalit ilman sukkia ja punertavansävyinen t-paita ei kyllä paljoa lämmittäisi ilmojen halki pororeen kyydissä liidellessä.....
Äiti auttaa Raimon parhaaseen tuoliimme, pukkimme näyttää sille kuin sammuisi. Ostanut veljeksiltä pameja varmaan, ne alkaa väsyttämään, päättelin.
- Pukki on hyvin väsynyt, koska on koko päivän jakanut lahjoja kilteille lapsille. Eiköhän auteta pukkia lahjojen jakamisessa?
- Autetaanhan me, veljeni tokaisee ja minua neljä vuotta vanhempana alkaa olla jo kyllästynyt tähän jokavuotiseen pelleilyyn.
Lahjat jaetaan, pukki ääntelee jotain, ei tosin mitään jouluun liittyvää.
Veljeni ehdottaa että kipataan pukki parvekkeen kaiteen yli, kyllä porot rekineen sen ilmasta nappaavat. Tuntui että äiti olisi ollut siihen melkein valmis, mutta varmaa oli ainakin se, että ensi jouluna selvitään ilman pukkiakin. Hyväähän äiti tarkoitti, syytti varmaan itseään koko episodista ja olihan Raimo vetänyt muutaman kerran ihan hyvinkin, lauloikin ja muisti jopa nimemme.
Raimo saadaan kärrättyä hieman kovakouraisesti rappukäytävään, jonne me hänet jätämmekin; eihän sitä tiedä jos vaikka joku tarvitsisi pukkia.
- Äiti, et kai maksanut?
- Kaksikymppiä.
- Jumalauta! se maksaa ne takaisin, veljeni sihisee hampaittensa välistä, mutta tiedämme kaikki että niitä rahoja emme näe enää. Kahdella kympillä saa jo ihan hyvän pullon viinaa ja pukkimme olisi ollut valmis kuolemaan sen edestä, vaikka munattomana.
Yritämme kaikki palata joulun niin ihanaan tunnelmaan ja auomme hitaasti ja harkiten lahjapapereita kuin poistaisimme muumiolta kääröjä.
Äidilleni minulla oli aina joku koulussa kyhätty puinen tai kankainen tekele; pannunalus, kynttiläjalka tai vaikka patahanskat, äidilleni ne olivat aina hyvin rakkaita ja saivat kunniapaikan kirjahyllyssä tai keittiössä. Veljen lahja oli tottakai myös itse tehty, usein kyllä taidokkaampi kuin minun tekeleeni, koska etenkään neulomiseen en jaksanut keskittyä.
Minulla on edelleenkin veljeni tekemä kirahvi ja minun tekemäni, josta ei voi päätellä onko se kirahvi vai norsu. Sain paljon pehmeitä paketteja; äitini kutomia lapasia ja sukkia. Kovat paketit tarkoittivat suklaalevyä tai karkkipakettia. Vihreitä kuulia, joista äitini piti kovasti ja tummaa taloussuklaata joka oli minun suosikkini. Häpeillen äiti otti joka joulu ostamastaan lahjasta puolikkaan palan vihreätä kuulaa ja laittoi toisen puolen takaisin laatikkoon, yöllä kun nukuimme, hän kävi syömässä kokonaisen kuulan, vain yhden.
Lahjojen ihastelun rikkoi kova kolina ja huuto, sitten ovi vedettiin jossain voimalla kiinni. Hetken oli hiljaista, kunnes ulkoa kuului lasin hakkaamista ja naisen raivokasta kiljuntaa. Mikään ei ollut meille kellekään uutta; perheriita taas jossain. Huuto ja sekalainen puheryöppy kuului edelleen ulkoa, ilmeisesti joku oli parvekkeella, eikä halunnut olla siellä.
Äitini ja veljeni olivat omissa mietteissään, mutta minua kiinnosti äänen alkuperä ja menin parvekkeelle. Kerrosta alempana näin yöpyjamassa naisen paljain jaloin takomassa parvekkeen ovea huutaen kuin pistoksen saaneena. Kolmenkymmenen asteen pakkanen ja navakka tuuli yöpyjamassa olisi saanut varmaan monen muunkin kirkumaan. Nainen nosteli jalkojaan, koska lämmin nahka meinasi jäädä kiinni jäiseen betoniin. Kokonaiskuva alkoi hahmottua minulle ja ymmärsin että veljesten äiti oli saanut taas päivittäisen kohtauksensa ja pojat päättivät pistää äitinsä vähän rauhoittumaan.
Palasin takaisin sisään, oli liian kylmä, äiti ja veljeni eivät kysyneet mitään, ei ollut mitään kysyttävää. Äiti siivosi lahjapaperit ja tyhjät paketit laskostaen ne kaikki yhteen muovikassiin. Kokeilin lapasia ja villasukkia, jotka äiti oli yrittänyt katseiltamme piilossa kutoa. Sopivan isot ne olivat aina, kunnolla kasvuvaraa, niinkuin äiti aina sanoi. Ääni parvekkeella alkoi muistuttaa jo nyyhkytystä ja oven takomista ei enää kuulunut.
Vetäydyimme hiljalleen nukkumaan, olin syönyt paljon pullaa ja suklaata ja uudet villasukat jalassa odottelin unen tuloa. Ei vilkkuvaloja pihalla, ei enää huutoa ja ovien paiskomista, ei niin kuin yleensä, rauhallinen joulu.
Aamulla söimme puurot ja lähdimme vastahakoisesti äidimme suostuttelemana joulukirkkoon. Ulkona oli tosi kaunista, vastasatanut lumi narskui kenkiemme alla ja ilma oli kuin satukirjasta.
Pihalla törmäsimme iskemättömään kinkkuun, missä oli haarukka pystyssä. Näky oli samalla koominen ja surullinen. Kinkku oli heitetty ilmeisesti ikkunan läpi, koska sen lähellä oli lasinsirpaleita. Toisen kerroksen keittiön puoleisessa ikkunassa oli reikä. Pekan, Jorman ja äitinsä koti, sisällä mahtoi olla kylmä.
Äidin silmissä huomasin masennuksen ja voimattomuuden, jonka hän puisteli nopeasti pois ja kehotti meitä jatkamaan.
- Mennään nyt, ettei myöhästytä, äiti sanoi väkinäisesti ja jatkoimme matkaa.
Kinkku jäi niille sijoilleen ja tiesin että kukaan ei siihen koskisi. Kirkosta palattuamme menin katsomaan veljeksiä, ovikelloa ei tarvinnut soittaa koska ovi oli auki. Pekka makasi lattialla ja Jorma laverin tapaisella, kumpikaan ei reagoinut vaikka yritin herätellä. Lunta oli satanut ikkunanreiästä sisään ja keittiö oli muuttunut isoksi pakastimeksi.
Poikien kädet olivat jäiset ja ehdin jo säikähtää ovatko edes hengissä. Äitiä ei näkynyt missään, ei onneksi edes parvekkeen alla, mistä näin unta edellisenä yönä. Unessani poikien äiti oli niin jäässä että hädin tuskin pääsi kaiteen yli, nauraen ja kiroillen hyppäsi. Maahan osuttuaan hajosi miljooniksi palasiksi, häviten lopuksi kuin tuhka tuuleen, edes jälkeä ei maahan jäänyt. Ambulanssi oli varmaan noutanut, tuumin lopuksi, tällä kertaa ehdin nukahtaa ennen sen tuloa.
Heräsin yleensä meluun, mutta poikien antama kylmähoito oli ilmeisesti tehonnut ja muori on tullut kyytiin sen kummempia huutamatta.
Yritin paikkailla ikkunaa siinä onnistumatta, joten rupesin etsimään jotain lämmikettä pojille. Ainoatakaan peittoa, lakanaa, huopaa tai edes pyyhettä en löytänyt, joten raahasin pojat makuuhuoneeseen ja laitoin keittiön oven kiinni.
Yritin sulkea myös kotioven lähtiessäni, mutta siitä puuttui joitain osia ja jouduin jättämään sen auki.
Menin ulos ja näin että kinkku oli melkein kokonaan jo lumen peitossa. Avasin rappumme oven ja vastaan leijaili uunituoreen pullan tuoksu, mahtavaa tuoretta pullaa rusinoineen ja jääkylmää maitoa, parempaa en tiennyt.
Hyvää joulua!


JUDE

Lastentarhassa viihdyin muistaakseni ihan hyvin, paitsi aprikoosipuuro haisi ja maistui mielestäni oksennukselle, enkä suostunut sitä syömään. Rangaistukseksi jouduin opettajanhuoneeseen syömisen ajaksi. Siellä odotti opettajan musta villakoira, josta pidin kovasti, joten rangaistus ei tuntunut erityisen ylivoimaiselle.
Opettaja oli vanha herttainen nainen ja hymyili aina viedessään minut opettajainhuoneeseen rangaistustani kärsimään. Ikinä hän ei käyttänyt mitään fyysisiä kasvatuskeinoja, eikä korottanut ääntänsä. Lapset rakastivat tätä vanhaa naista, niinkuin minäkin.
Myöhemmin sain tietää, että hän oli suuresta sirkusperheestä ja oli varmaan senkin takia aina niin luonteva lasten parissa. Sirkuksessaan oppimiaan leikkejä ja tarinoita hän oli väsymätön kertomaan, osaksi hänen ansiostaan, tai sitten syystään meinasin erään kerran lähteä kaupungissamme vierailleen sirkuksen mukaan.
Eivät varmaan lasta olisivat mukaansa ottaneet, mutta ajattelin piiloutua joihinkin kärryihin ja niin päästä mukaan ainakin joksikin aikaa.

Miellytävän lastentarhakokemuksen jälkeen alkoi koulu.
Opiskelu kiinnosti vain liikunnan ja kuvaamotaidon osalta, mutta myös puutyöt olivat mukavia, jos sai tehdä mitä itse tahtoi.
Ala-aste meni nopeasti, olin fyysisyyteni takia muistaakseni aika suosittu. Ylä-asteella kaikki sitten muuttui. Luokallemme tuli isoleukainen, suhteellisen vahva jääkiekonpelaaja, joka ensipäivästä alkaen alkoi leikkimään CP- vammaista hänen kavereittensa kannustamana.
Kolme kannatteli rappusia ylöstullessa, kun tämä lätkänpelaaja väänteli kasvojaan ja päästeli syviä kurkkuääniä. Kädet ja jalat koukussa, häntä kannettiin lähes päivittäin rappusia ylös ja alas. Näyttely oli aika uskottavaa, paitsi siltä osin että CP- vammaiset ovat paljon älykkäämpiä.
Tämä luokkamme öljypisara ennen niin puhtaassa vedessä, edusti minulle kaikkea sitä mitä äitini oli kehoittanut välttämään.
Vastakkainasettelu hänen ja minun välillä alkoi heti ensimmäisestä päivästä.
Hän katseli äitini tekemiä vaatteita, kuiskutteli jotain kavereilleen ja sitten he kaikki katsoivat minua ylimielisesti hymyillen.
Äitini ei ollut mikään muotiguru, vaatteet olivat tosin lämpimät ja tilavat, mutta lyhyeksi hutaistu tukkani ja ruskea karvakaulustakkini sai tämän vääräleuan innostumaan.
Kun en parempaa keksinyt, sanoin häntä LeukaMonoseksi, tunnetun jääkiekkoilija LeukaMonosen mukaan, koska leukansa todellakin oli eri paria muun pään kanssa.
Sain haluamani vaikutuksen aikaiseksi ja kaveri hermostui kunnolla.
- Tule perjantaina kuuden aikaan koulun pihalle, niin saat turpaasi!
Hymyilin, olin tosi tyytyväinen, täysosuma.
Näytin että minäkin osaan.
- Voi olla, että tulen! sanoin katsoen vihaisesti takaisin.
- Ei uskalla, ei uskalla! rupesi fanijoukko pilkkaamaan minua.
Antaa olla, ajattelin, ehkä olen tuollaisen yläpuolella.
Jos kiusaajani olisi tajunnut edes murto-osan siitä minkälaista elämäni oli ja keitä lähipiiriini kuului, olisi hän tuonut minulle joka aamu omenan.
Tavoilleni uskollisena halusin selvitä yksin, ja jos Pekka tai Jorma olisi kouluttanut tätä suurisuista, ylimielistä, keskenkasvuista poikaa, ei hän olisi palautunut siitä koskaan. Olisi voinut olla hyväksikin hänelle, mutta olisin itse kokenut olevani pelkuri ja raukka, eihän kärpästä pidä haulikolla ampua.
 
Nyt kirjoittaessani tätä, oli paine huomattavasti suurempi, ahdistavampi, enkä kokenut tilannettani niinkuin nyt. Jälkikäteen olen vasta ymmärtänyt miksi toimin niinkuin toimin ja sen ymmärtäminen on tehnyt hyvää itsetunnolleni.
Tapahtuma-aikaan itsetunto oli vielä aikuisten juttuja, ei sitä olisi ymmärtänyt vaikka joku olisi kertonut.

Ei, päätin, ulkopuolisten auttajien käyttö olisi ollut ehdottoman tuomittavaa, pelkurimaista, enkä halunnut myöskään vaivata veljeksiä, heillä oli tarpeeksi omiakin ongelmiaan. Tuskin olivat edes vapaana, koska en ollut tavannut heitä vähään aikaan.
Uudenkarheiden untuvatoppatakkien ja Teddykampausten seassa tajusin itsekin erottuvani kuin ulostetahra valkoisella pöytäliinalla.
Rakastin äitiäni joka solullani ja rakastin myös takkiani. Laitoin takkini aina huolellisesti naulakkoon, hihat ja selkämys suoraksi, ettei jää ryppyjä ja tarpeeksi väliä muihin takkeihin että takki saa tuulettua.
Sitten tuli se päivä, jolloin olin valmis tappamaan, tuhoamaan, kiduttamaan, mihin hyvänsä.
Tunti oli ohi ja vedin takkini päälle. Siirryimme viereiseen koulurakennukseen toiselle tunnille. Tänään muut koululaiset olivat poikkeuksellisen kiinnostuneita minusta, hymyillen ivallisesti, kuiskutellen, mitä piirrettä ihmisissä en siedä tänäkään päivänä.
Palasimme taas toiseen koulurakennukseen, matkaa oli pari sataa metriä ja kävelimme koululaisten muodostamien ryhmien läpi taas kerran. Nyt kuului jo äänekästä nauramista, jotkut katsoivat hieman surumielisesti maahan. Jotain outoa oli meneillään, ajattelin, mutta koska syy ei heti selvinnyt minulle, en vaivannut sillä enää päätäni.
 
Tänään tulee telkkarista taas Polttouhrit, katson sen äitini kainalossa ja kumpikin pyyhimme silmäkulmiamme. Äiti oli kiinnostunut ihmisen historista ja halusi että minäkin ymmärrän mitä joskus on tapahtunut. Mustavalkotelevisiomme tehosti sarjan vaikuttavuutta entisestään.
Puhelin soi useita kertoja aina katsoessamme sarjaa. Minua hävetti ja masensi samanaikaisesti, sillä puhelut oli tarkoitettu minulle. Häiriösoittoja, kiusaamista, todella typerää, mitä iloa siitä on soittaa jollekin, kun ei edes sano mitään?
Nousin kolmanteen kerrokseen ja rupesin etsimään paikkaa takilleni. Taas niin täyttä, ei olisi iso kustannus eikä vaivakaan laittaa muutama koukkurivi lisää, tuumiskelin tuohtuneena.
Suoristan takin hihat ja sitten selkämyksen.....
Takin selkään on kirjoitettu liidulla: "JUDE", niin isolla, niin sotkuisesti, äitini tekemään takkiin.
En hengitä, en liiku, puristan takkia sellaisen raivon vallassa mitä en ollut aikaisemmin kokenut. Sana loukkaa ihmisiä, jotka murhattiin raa'asti, syyttä ja niin suunnitelmasti ja tunteetta, ettei tuntunut enää hyvälle kuulua ihmisrotuun.
Se loukkasi myös minua ja perhettäni syvästi. Taloudellinen tilanteemme ei ollut hyvä, jos ei erityisen huonokaan ja vain äidin ahkeruuden ansiosta meillä oli perunaa, maitoa, leipää ja lihaluita yllin kyllin. Sana loukkasi sitä kaikkea mitä kunnioitin. Minua oli päästy lyömään täydellä voimalla rentoon vatsaan. Teräksen kova lyönti tuntui selkärankaa myöten, kunnes ryntään takki kädessä luokkaan kaataen pulpetteja ja kysellen:
- Kuka, kuka?
Minulla on vahvat epäillykset kirjoittajasta, mutta lätkänpelaajan peli on sananmukaisesti jäissä, eikä hän ilmeelläkään näytä osallistuneensa kiusaamiseeni. Olisipa myöntänyt, sillä siinä mielentilassa minua ei olisi kyykyttänyt kukaan. Pelkuri, paskiainen, ei uskalla myöntää.
Purin hampaitani yhteen, raivoa oli mahdoton hallita, huidon nyrkeilläni ilmaa, yritän saada edes jonkun tulemaan päälleni. Mitään ei tapahdu, sitten opettaja tulee luokkaan, näkee hullunkatseeni, eikä sano mitään. Tällaista tämä on, kiusataan, kiusataan ja sitten kun pitäisi vastata teoistaan, niin leikitään tietämätöntä ja mukavaa. Tulee mieleen natsirikollisten oikeudenkäynnit.

Päätin kostaa, vaikka minut oli kasvatettu olemaan kostamatta, päätin silti. Jos LeukaMononen olisi myötänyt, olisin tunkenut hänen pahoinpidellyn ruumiinsa pulpetin kannen alle ja heittänyt ikkunasta alas, kyllä, vähintään sen olisin tehnyt.
Moni olisi tilanteessani lyönyt, potkinut ja purrut, luulisin.
Myöhemmin ymmärsin että sain hänet myöntämään pelkuruutensa, eli pahimman mahdollisen asian sellaiselle kovikselle.
Syanidikapselia ei ollut piilossa vaatteiden saumoissa, joten hänen piti valehdella ja siten myöntää se että pelko oli voittanut tämän erän.
Katsoin äitini kanssa Polttouhrit, puhelin ei soinut.


ROY RANCE

Kesäisin kävimme uimalaitoksella ja talvisin uimahallilla tehden uimavalvojat hulluiksi, sain melkein joka käynnin jälkeen porttikiellon, mutta onnistuin alakerran kautta pääsemään aina sisälle.
On ihme etten istu pyörätuolissa tai ole kuollut, valvojien ei todellakaan olisi pitänyt päästää meitä sisään jo oman turvallisuutemme vuoksi.
Jalkapallon ja jääpallon pelaamisesta jalkani olivat erityisen vahvat ja pystyin ponnistamaan halutessani hyvinkin pitkälle.
Eräänä erityisen kiivaana päivänä seisoin ylimmällä hyppytasanteella ja päätin ensin juosta niin lujaa kuin pystyn pitkin betonista ponnahdusalustaa ja ottaa sitten hirmuloikan. Laitoin toisen jalkani vielä seinää vasten saadakseni räjähtävän lähdön, sitten juoksuun ja voimakas ponnistus. Vartalo mahdollisimman pitkään suorana kuin keihäs, aerodynaamisesti. Nappihyppy, menee todella pitkälle, liian pitkälle....
Avaan silmäni ja huomaan kauhukseni ettei hyppyaltaan pituus taida riittää......
Tappavan kova, vähintään halvauttava laatoitus lähestyi liian nopeasti. Vedän itseni kerälle, yritän tulla jalat edellä, mutta käännyn selälleni. Odotan selkäni murskaantuvan, kunnes  loiskahdan matalaan veteen aivan altaan päädyssä. Kova töyssäys pohjaan tyhjentää keuhkoni, mutta pääni suojautui pitäessäni itseäni tiukasti kerällä.
Nousen pintaan ja pelkään, käteni tärisevät. Valvoja seisoo altaan reunalla ja kahviossa muutama ihminen on noussut seisomaan.
- Jumalauta, voi helvetti! valvoja huutaa ja sekalaisen puheryöpyn jälkeen ymmärrän, että hän ei halua nähdä minua hallissa enää koskaan.
Valvojan puhuttelu ei paljoa liikuta, olen varmasti enemmän peloissaan kuin hän.
Pari päivää myöhemmin olemme taas hallissa ja leikimme hippaa käyttäen hyppyallasta myös. Juoksen ylimmälle tasolle, mutta kaveri on nopea ja tavoittaa minut. Peräydyn selin kohti hyppytason päätyä valmiina hyppäämään, jos kaveri yrittää koskettaa.
Hiivimme kuin tiikerit askel kerrallaan ja sitten Erkki yrittää nopeasti päästä hipan roolistaan ottamalla kaksi nopeaa askelta....
Päätän vähän tyylitellä ja hyppään takaperin päädystä. Näen välähdyksen kaverini silmissä ja aukeavan suun, mutta en ehdi kuulla mitään.
Kun saan hyppyni oikaistua alla näkyykin ensimmäisen kerroksen hyppylauta, kaakelit ja niiden välissä metrin leveydeltä vettä.
En ollutkaan päädyssä vaan sivulla, juuri siinä kohtaa missä metallinen turvakaide loppuu. Oikaisen itseni piikkisuoraksi ja tipun laudan ja kaakeleitten väliin.
Altaan reuna jää vain muutaman sentin päähän, koska rintakehäni ottaa siihen kiinni koko alassukelluksen ajan.
Juoksen suoraan pukukaapille ja vaatteet sylissä alakerran kautta ulos. Edellinen oli jo vähän liikaa, tätä ei olisi enää tarvinnut, ymmärsin valvojaa.
 
Me kaikki rakastimme vettä. Uimme sateella, ukkosella, myrskyllä, mutta uimahallista pidimme erityisesti. Edellisestä kauhuntäyttämästä, mutta aika taidokkaasta hypystäni oli ehtinyt kulua jo viikon verran, kun päätin yrittää mahdollismman korkeaa hyppyä, en pitkää.
Vauhtia otin taas seinästä ponnistamalla ja sitten ensin mahdollisimman ylös kuin olisi korkeutta hypännyt, taitto ja tyylikkäästi alas. Ojennan käteni taiton jälkeen ja huomaan että joku on sukelluksissa suoraan allani. En nähnyt tyyppiä, koska oli sukelluksissa ja hyppyaltaassa ei saisi sukellella huvikseen....
En halua osua sukeltajaan pää edellä, joten tipun taas kerran selkäedellä veteen.
Osun kaverin selkään juuri kun hän oli nousemassa pintaan. Mitähän olisi käynyt, jos olisi osunut päähän? Minun selälle ja hänen päälleen? Jokatapauksessa kaveri on tajuton ja kuljetan hänet leuan alta kiinnipitäen altaan reunalle. Hakkaan voimakkaasti lapaluiden väliin ja ravistelen.
Poika tokenee nopeasti, ainakin fyysisesti. Porttikielloista ei enää puhuttu, karkoitus maasta tai jotain sellaista olisi ollut enemmän kohdallaan, ainakin valvojan mielestä.

Mutta ei huolta, vaikka uimahallin alaovet olivat ketjuin kiinni, sillä oli tullut kesä, ja Pohjolankadun kirkasverinen täydessä hapessaan pulppuava hulluus.
 
Uimalaitoksella piti näyttää sitten se todellinen rohkeus ja hypätä kymmenestä metristä kaiteelta ja altaan "hyppääminen kielletty" puolelle, missä usein oli salakavalia kuljetuksista karanneita uppotukkeja pinnan alla vaanimassa. Kun sitten yksi meistä irroitti olkapäänsä uppotukkiin, päätimme yhdessä että kaikilla on ihan riittävästi pokeria tähän elämään.
Sitten tuli se päivä jonka me kaikki muistaisimme, se luki lehdessä suurin kirjaimin: Roy Rance, uimahyppääjä ja tärkeimpänä meille hänen uhkarohkeutensa; kymmenestä metristä syvään ämpäriin pää edellä. Huh, se oli pakko nähdä! Näytös oli muistaakseni vielä ilmainen ja keräännyimme suurella joukolla sitä katsomaan. Lähes koko Pohjolankatu räkäposkisine lapsineen ja kännisine aikuisineen oli paikalla.
- Roy, Roy, Roy Rance! huusimme laiturilta. Sitten yhtä nopeasti kuin kaikki alkoikin, oli kaikki ohi.
"Ämpäri" oli uima-altaan kokoinen ja hypyssä ei ollut muutenkaan mitään ihmeellistä, mutta tästä alkoi hulluuden aalto.
Talon asukkaita oli piha täynnä kun juoksin pihalle ja näin Pekan seisovan toisen kerroksen ikkunan laudalla. Kädet ojennettuina Pekka hoki olevansa Roy Rance, uimahyppääjä. Ikkunan alla oli avattu maalipurkki, johon Pekka mitä todennäköisimmin aikoi hypätä, sukeltaen sulavasti sen syvyyksiin.
- Hyppää jalat edellä! veljensä huusi.
- Ei Roy Rance hyppää jalat edellä!
- Hyppää jalat edellä, tää on harjoitushyppy!
Pekka ei vastaa, katsoo vain tyytyväisenä suurta yleisömäärää. Pekan poskella on valkoista väriä, oli ottanut hörpyt maalipurkista; röntgenissä näkyi ruokaputki ja mahalaukku tavallista selvemmin.
Myöhemmin sairaalassa lääkärit totesivat yksimielisellä päätöksellä, että jos ruokaputki ja mahalaukku näkyvät röntgenissä normaalia selkeämmin, niin se on synnynnäistä.
Toivoimme Pekan vetäytyvän aikeistaan, mutta ei, ei näillä kulmilla.
- Jalat edellä on ihan hyvä! Jorma vielä huutaa.
- Onko? Pekka kysyy ilmeellä, johon ei minkäänlaiset terapiat auttaisi. Yleistä oli silloin halveksunta yliopistoa, poliisia, organisaatioita ja kaikkea valtaa kohtaan, sillä niin moni meistä oli kokenut niiden ylimielisen ja alentuvan suhtautumisen. Minäkin sain rikosrekisterin lähes pelkästään siitä syystä että olin Pohjolankadulta.
Mustavalkoista tottakai, mutta niinhän nuoret yleensä.
-  Jalat eellä? Pekka kysyy aivan kuin varmistaakseen ettei se ole pelkurimaista.
- Kyllä, hyvä, juuri niin!
Kädet taakse vedettyinä, keskittyneenä ja ylväästi hymyilevänä Pekka ponnistaa voimiensa takaa. Kumpikin reisiluu meni ainakin poikki, sen muistan, pienempiä luita ei laskettu.
Ikkunalaudasta oli tullut kesän muoti-ilmiö ja eräänä yönä kapakkakierroksensa jälkeen Tuominen päätti maalata ikkunapuitteensa, tietysti valkoisella....
Tippui, ei hypännyt, mutta sentään kolmannesta kerroksesta. Röntgenissä näkyi joku outo juova....
Myöhemmin joku kokeili samaa kuin Roy Rance ja seuraajansa Pekka ja vielä samassa paikassa kuin Roy Rance aikoinaan, uimalaitoksella.
Kaverilla oli kesän ryyppyputki mennyt vähän pitkäksi ja hyppy taisi muuten mennä ihan hyvin, paitsi että järvi oli ehtinyt jäätyä.


VESITORNINMÄKI

Vesitorninmäki oli Pohjolankadun lasten ja aikuisten kesänviettopaikka, vähän kuin Linnanmäki.
Vesitorninmäellä syötiin, juotiin, leikittiin, naitiin, lasketeltiin, hiihdettiin, kerättiin matoja ja välillä joku hirttäytyi vesitorninmäen vankkoihin tammiin tai sitten tappoi jonkun. Vanhan vesitornin päälle oli rakennettu uusi vesitorni ja kuulema vanhan vesitornin sopukoissa majaili karmeita, madoille kuhisevia spurguja.
Teron kanssa siitä oli tietysti otettava selvää.
Raskas metalliovi uuteen vesitorniin oli murrettu niin monta kertaa että kaupungille tuli halvemmaksi antaa sen olla auki ja pääsimme sinne aina halutessamme.
Uuden vesitornin varsinaisiin tiloihin ei tietystikään päässyt, sinne meni hissi mikä oli lukittu ja sen edessä oli vielä paksut rautakalterit.
Vanhan vesitornin käytävälle päästääkseen piti ylittää korkea verkkoaita, siellä spurgut kuulema majailivat, sentään sisätila paksun seinän takana.
Lämpöähän ne raukat kaipasivat, eivät ole muuttaneet kauaksi kotoaan, mietin ajatellessani Pohjolankadun sankareiden tavanomaista "urapolkua".
- Älä mene sinne, voivat vaikka syödä sinut, Tero varoitteli.
En kuunnellut, halusin nähdä mitä kaartuvan käytävän takana olisi.
Ehkä halusin oppia, etten itse etsiskelisi joku päivä sieltä vapaata lattiapintaa.
Aita oli tosi korkea ja vain vaivoin mahduin aidan ja katon välistä toiselle puolelle. Mitäs jos joudun pakenemaan? Aita hidastaa, mietin vähän huolestuneena.
Tölkkejä, pullonsirpaleita ja yllättävän paljon paperia, paljan jaloin täällä ei kannattaisi kävellä.
Saavutin pian kaartuvan seinän ja kohdan mistä en näkisi enää verkkoaitaa enkä Teroa.
Sydämeni hakkasi yhä voimakkaammin, tämä oli ehkä hieman tyhmää. Miksi halusin nähdä ihmisiä jotka eivät peseytyneet koskaan? Söivät kaikkea mikä liikkui.
Mutta miten he pääsivät verkkoaidan yli? Meinasin lähteä takaisinpäin, sillä jos he pääsevät verkkoaidan yli, niin eivät he voi hirveän huonossa kunnossa olla, saisivat kiinni, söisivät?
Enää muutama askel ja näkisin seuraavan kaarteen ja siellä mahdollisesti majailevat yhteiskunnan unohdetut.
Miksei poliisi tai joku muu taho ole käynyt täällä? Eihän täällä kukaan voi pitkään elää.
Näkisinkö ruumiita, jonkun hirviön? Kaarre avautuu silmieni eteen, on pimeää, liian pimeää.
Jalkani osuu johonkin isoon mikä liikahtaa, liikkuu, nostaa päätänsä paperikasasta, mutta en näe kunnolla, tiedän vain että sen täytyy olla ihminen, jolla on ainakin viiden vuoden kuset kymmenen vuotta vanhoissa kalsareissa. Koura ojentuu jalkaani kohti, minäkin meinaan kusta housuihin, päivän vanhoihin.
Lähden niiltä sijoiltani kuin hauki rannasta ja kiipeän aidan yli kuin kiimainen apina karkuun yrittävän naaraan perässä. Juoksen ulos vesitorninmäen korkeimpaan kohtaan ja ahmin kesäilmaa kusen tuoksuisiin keuhkoihini, sieraimiini, sieluuni.
- Mitä tapahtui? Taisit nähdä jotain? Kuulin jotain örinää sieltä käytävästä.
En saanut sanaa suustani pitkään aikaan, tuijotin vaan vesitornin teräsovea, enkä olisi halunnut tietää. Asia vaivasi minua pitkään painajaisina, vastuuna, epäoikeudenmukaisuutena, kunnes päätin etten kerro edes äidilleni, sillä olihan spurgujen parempi kuolla edes sisätiloissa kuin jäätyä hiljaleen ulos.
Kyllä poliisi ja terveydenhuoltoviranomaiset olisivat aikanaan korjanneet talteen, mutta kaveri olisi taas jossain vaiheessa vesitornin kaltaisissa majoitustiloissa.
Jos itse olisin tuossa tilassa haluaisin kuolla rauhassa, yksin ilman byrokratian vielä kolkompia koukeroita. Häpesin että olin häirinnyt kaverin rauhaa uteliaisuuttani.
Opin kyllä jotain siitä olin varma. Opin sen että elämä on juuri niin kovaa kuin olin uumoillutkin.
Paljon ennen tutustumistani spurgujen Hiltoniin sain olla todistajana erityisen raa'alle murhalle, vai tapolle.
Minulle ei ole ikinä selvinnyt miten ne eroavat toisistaan. Jokatapauksessa olin vielä hiekkalaatikkoikäinen kun eräänä iltana mäkeä juoksee alas vaaleatukkainen pitkähiuksinen mies, poroporvari se ei ainakaan ollut, eikä urheilijakaan, mutta kiire sillä oli.
Miehen juostua ohi, jatkoimme leikkiämme, kunnes oivalsin että ohijuoksun tehnyt oli ryyppymäen miehiä.
- Lähetään kerään pulloja mäelle, ehdotin leikkikaverilleni, ja kun olimme tekemässä lähtöä, äitini tuli hakemaan minua, joten nallekarkkirahat oli sitten ansaittava yön yli nukuttuamme.
Seuraavana päivänä koko alue oli eristetty keltaisella nauhalla. Menin seisomaan sen viereen. Nauhaa lähestyi poliisi ja kysyi:
- Asutko täällä?
- Joo, tuossa talossa, näytin kädelläni.
- Olitko eilen illalla ulkona?
- Olin leikkimässä.
- Kuulitko mitään ääniä täältä mäeltä?
- Kuulin kyllä huutoa ja kilinää.
- Näitkö jotain?
- Joo, sellane pitkähiuksinen mies juoksi hiekkalaatikon ohi.
Poliisi vaikutti hyvin kiinnostuneelle, tosin en ymmärtänyt mistä.
- Haluatko tulla katsomaan mitä täällä on tapahtunut?
- Voin kai.
Poliisi saatteli minut paikkaan missä oli tasaista, paikkaan missä porukat yleensä ryyppäsivät, kuusen juurella oli valtavan iso punainen alue. Verta, kyllä se oli verta ja paljon olikin.
- Murha täällä on tapahtunut, poliisi tuumi mietteliäästi. Ja se tyyppi jonka näit, saattaa olla murhaaja. Silpoivat ruumista, tai siis leikkelivät uhria vielä sen elossa ollessa.
Silpoa? Eikö pilkkoa, niinkuin sipulia?
- Tuntomerkit mahdollisesta murhaajasta olisivat meille tärkeitä, haluaisitko auttaa meitä poliiseja?
Kaikki pyöri hieman sekavana päässäni. Oliko tyypeillä täällä sipuleita, vai mistä poliisi puhui? Olin liian nuori käsittelemään aikuisten riitaa viinapullosta, joka johti siihen että uhrin munat löytyi verilammikon yllä olevasta kuusesta.
- Kyl autan, jos kysyn äitiltä.
Ei tarvinnut kysyä. Äitini juoksi mäkeä ylös kuin villi apassi päänahkat mielessään. Äiti otti kädestäni kiinni ja pyysi menemään nauhan takana odottavan veljeni luo. Äiti oli hyvin vihainen poliisille, mutta vilkuillessaan huutamisensa välissä minua nauhan takana, näytti sille että häntä itketti.
Poliisi tuijotti maahan äitini raivonpuuskassa, ei silmiin katsonut. Kuulin sellaisia sanoja äitini suusta, mitä hän sanoi rumiksi sanoiksi. Niitä ei äidin mukaan saanut sanoa, tai oli tuhma. Äitini oli sinä päivänä tosi tuhma sille poliisille. Illalla en saanut mennä leikkimään ja äiti piti vaan sylissä, kaivoi kaapista kaikki mahdolliset herkut minulle ja veljelleni.
Talvisin vesitorninmäki oli paljon viihtyisämpi kun sai laskea pulkalla mäkeä, leikkiä lumisotaa ja hyppiä hyppyristä.
Sain joululahjaksi tinasta tehdyn mäkihyppääjän ja rakensimme sille ison hyppyrimäen. Myöhemmin hypimme itse sellaisia loikkia minisuksilla, että oli ihme ettei jälljelle jäänyt vain iso verilammikko.
Vesitorninmäellä elämiä siis alkoi ja loppui, siellä vietettiin nuoruutta, aikuisuutta ja jotkut jopa loppuelämäänsä. Hautausmaa olisi enää puuttunut, tosin vesitorninmäki oli ekologisuudessaan edelläkävijä; joku maatui käytävälle ja jonkun linnut söivät pala kerrallaan.
Vesitorninmäki toimi minulle jopa jonkinlaisena linnakkeena, pääkallopaikkana, missä oli iskuryhmä, kommandot, ninjat ja Pekka. Pekka nukkui usein mäellä, kun äitinsä ei suostunut syömään hullunpillereitään, tai sitten pojat olivat myyneet osan ja syöneet loput.
Pekka ja vesitorninmäki yhdessä ratkaisivat mustalaiskysymykseni eräänä kauniina kesäaamuna lähtiessäni taas kerran maitoa ostamaan.
Mustalaiset olivat hoksanneet että tällä pienokaisella oli rahaa mukanaan, kun aina kantaa sieltä kaupasta jotain uloskin, karkuun juoksematta.
Kiristivät rahat, äitini maitorahat useaan otteeseen, vihjaillen että puukkoakin voivat tarvittaessa käyttää.
Veljeni ei ollut luovuttanut pyöräänsä ja sitä puukkoa oli käytetty. Veli tuli verissään kotiin, pyöränsä kanssa.

- Ei ole rahaa, sanoin puristaen kymmenen markan seteliä kädessäni.
- On sulla, anna tänne, mustalaiset sanoivat siirtyen hiljalleen ahdistavan lähelle.

Kun olin luovuttamaisillani, äidin neuvojen mukaan, kuului jostain kovaa, vihaista karjuntaa.
- Jättäkää poika rauhaan, saaatana!, Pekka oli herännyt vesitorninmäen siipien alta ja seisoi mäen korkeimmassa kohdassa punakahvainen työmiehen mora kohotettuna ylös kuin tuomion jumalalla. Näky oli mahtipontinen, vakuuttava ja me kaikki tuijotimme mäelle epäuskoisina.
Pekka pinkaisee juoksuun, tulee hirveää vauhtia mäkeä alas ilman paitaa, likaisena.
Mustalaisten lauma juoksee vielä nopeammin vastakkaiseen suuntaan....

No, eivät mustalaiset pelkureita ole, ei todellakaan, nämä olivat vain liian nuoria ymmärtämään että tekivät väärin ja varmasti vanhemmiltaan salassa.
- No, mee sinne kauppaan, saatanan, saatana! Pekka sanoi huohottaen, puukko edelleen kädessään.
Oli harmissaan ettei saanut käyttää sitä. Pekan naama oli haljennut hiusrajasta alaleukaan asti auto-onnettomuudessa.
Sekakäyttäjän tuurilla säilytti henkensä kuin ihmeen kaupalla ja jopa vammautuneen puolen silmänsä. Silmäluomet olivat pelkkää arpikudosta ja silmä muistutti enemmän hyvin laihaa napaa, jonka pohjalla kiilui jotain, kuin silmää. Reikä oli niin pieni, että pääosin vain mustuainen näkyi.
Naama oli kuin kauhuleffasta, Pekan tapauksessa kaikki oli vain aitoa.
Pekan pää kohtasi kovalla vauhdilla puhelintolpan, mikä sinällänsä oli jo vakava tapaturma, mutta siihen kun lisäksi lasketaan auton takalasi mausteeksi ja varastetun Ladan paino, ei lopputulos ollut kovin kaksinen. Pekka oli sammunut takapenkille hikinen lärvi lasissa kiinni ja siihen sitten pikku pusu auton, tolpan ja lasien kera jätti naamaansa arven minkälaista en tähän päivään mennessä ole toistamiseen kohdannut.
Heti sairaalasta päästyään, tai karattuaan rykäisi murhakännit ja äitinsä hullunpillereitä kourakaupalla.
Samana päivänä Pekka kohtasi tasaväkisen vastuksen sillä seuraamuksella että kaikki ompeleet aukesivat ja vielä samana päivänä kun hän lähti sairaalasta, myös palasi sinne.
Arpi ei ehtinyt mennä kunnolla koskaan kiinni, koska Pekka oli alituisissa tappeluissa milloin kenenkin kanssa.
Lopuksi se arpeutui hyvin irvokkaan näköiseksi säännöttömäksi vaaleaksi kudokseksi, jossa näkyi siellä täällä erivivivahteisia pisteitä sinne jääneistä hiekansiruista ja ties mistä.

Meni useita viikkoja, kun näin uudestaan mustalaisia. Pysähdyin ja katselin vesitorninmäelle päin, aivan kuin sanoen:
- Siellä se hullu majailee, kutsunko paikalle?
Ketään ei tarvinnut kutsua ja tällä kertaa pidin seteliä näkyvästi kädessäni.
Mustalaisia vastaan minulla ei ollut mitään.
Luokallamme ollutta mustalaistyttöä puolustin aina kun havaitsin kiusaamista. Kiusaaminenhan on pahimmillaan henkistä; ei lyöti satu niin paljon kuin loukkaus jonka muistaa loppuelämänsä.
Koin myös vähävaraisuuden ja värikkään kasvuympäristön yhdistävän minua ja tyttöä.
Kerran kouluun piti tuoda joku lahja, jonain typeränä ystävänpäivänä tai vastaavan. Tyttö toi ison käärön, mistä kaikki näkivät että se oli huonosti paketoitu ja sisällään kymmenen pennin ruutuvihko. Lapset naureskelivat ja koska tytön lahja oli helppo väistää, jokainen valitsi korista jonkun muun lahjan.
Sitten tuli minun vuoroni ja tunsin ison paperikäärön aivan päälimmäisenä, sitä ei olisi voinut vahingossa poimia. Nostan paperikäärön ylös muiden hihitellessä ja avaan käärön.
- Hyvä, hyvä vihkohan tämä on, sanon vakavuutta äänessäni.
Muut hiljenevät ja tunsin hyvää mieltä, koska tein oikein.

Etenkin keväisin vesitorninmäellä keski-ikäiset miehet harrastivat hyppyä puun oksalta naru kaulassa, mutta poikkeuksetta he olivat valinneet liian lyhyen narun ja jäivät ilmaan roikkumaan.
Katselimme aina jonkun aikaa, kunnes jokainen keräsi kymmenen käpyä. Päästä sai kymmenen pistettä, keskivartalosta viisi ja alaraajoista kaksi pistettä.
Aina kun näin näitä puista riippuvia, ihmettelin sitä miksi he hyppäävät kieli ulkona alas?
Lähes jokaisella oli kieli ulkona, mustana ja turvonneena, tämäkin kysymys selvisi minulle vanhempana.

Pääsin kerran käymään Linnanmäellä; se oli paljon tylsempi paikka kuin vesitorninmäki.


LEVYSEPPÄHITSAAJA

Äitini nuorempi sisko oli lähes kaikkea sitä, mitä ihmisissä voi on vialla, ainakin lapsen silmillä katsottuna.
Aikuisena katseeni tummui entisestään, ymmärsin lapsenvaistoni olleen oikeassa.
Terttu, tätini, vai mikä se nyt äitin sisko onkaan, oli minulle epämielyttävimpiä ihmisiä mitä tulin ikinä kohtaamaan.
Haukuin leppätertuksi, kun en parempaakaan keksinyt.
Terttu valehteli, mutta hänelle valheensa oli totuuksia, koska uskoi itsekkin valheisiinsa. Terttu huusi tavallisetkin asiat, vaikka hänellä ei ollut kuullossa mitään vikaa. Huutaminen oli hänen mielestään oikeutettua, koska äitinsäkin huusi.
Onnettomuudet, kuolemat ja kaikentyyppiset epäonnistuminen, sekä etenkin elämän kovuus olivat ainoita ja oikeita puheenaiheita.
Silmät palaen Terttu huusi perkelettä ja saatanaa joka lauseeseen, kun on niin vaikeaa ja nautti siitä.
Hänellä oli erinomainen kyky löytää vaikeimmin alkoholisoituneet ja väkivaltaisimmat miehet puolisoikseen. Hän ei olisi sietänyt kunnollista, tavallista miestä, koska olisi menettänyt marttyyrin roolinsa.
Fyysisiä töitä tekevät miehet olivat niitä ainoita kunnon miehiä, kirjanoppineet ja hyvätuloiset olivat saaneet kaiken liian helpolla eivätkä tieneet elämästä mitään.
Silloin kun mies löi, hän purki vain kovaa lapsuuttaan, josta hän kyllä selviytyisi ymmärryksellä ja tuella.
Viina kuului oleellisesti miehisyyteen ja ne jotka käyttivät viinaa harkiten kuormittamatta poliisia ja sairaaloita, olivat munattomia pelkureita. Viinaa juotiin kovan lapsuuden paikkaamiseksi ja siitäkin ajan kanssa selvittäisiin. Lapsienkin piti ymmärtää aikuisten kovia kokemuksia, vaikka jatkuvasti sai kuulla ettemme elämästä mitään ymmärrä. Alkoholismi, niinkuin uskonnotkin ovat vain pakoa todellisuudesta, eivät mitään muuta. Minä tutustuin näihin kumpiinkiin lajityyppiin hyvin syvällisesti ja ehdottomasti liian pitkään, liian nuorena.
Kova elämä, ei helppo, oli Tertun johtotähti elämälleen.
Tertun elämä oli ikävä kyllä meidän kaikkien muidenkin elämää, eihän marttyyri yksin ole marttyyri.
Aina oven avautuessa lapsensa meni pöydän alle piiloon, mutta sehän kuuluu lujaksi kasvamiseen. Minä taas luulin että kotiovestamme näkyy sisälle ja halutessaan sen saa käsin revittyä saranoiltaan. Pelkäsin myös öisiä kivien kolahduksia ikkunaamme, jotka jatkuivat tuntikausia, joskus aamuun saakka.
Kerran tätini sydänkäpynen kiipesi palotikkaita kolmanteen kerrokseen keittiön ikkunamme sivulle. Ikkunankarmia paukuttaen huusi:
- Helvetin huora (vaimo) ulos sieltä, saatana!

Sinä päivänä kerroshypyt eivät olleet enää muodissa ja paskat housuissakin ylös- ja alaskipuaminen onnistui.
Luulen että rukoilin alastippumisen puolesta, vaikka Jumala oli minulle yhtä uskottava kuin joulupukki.
Olisi edes äitini lyönyt paistinpannulla tajun pois, tai tökkinyt harjanvarrella alas.
Varmin tapa olisi kumminkin ollut pitää kossupulloa kurkottamisetäisyyden päässä ja vetää sitten alas, mutta ei.
Lasten- ja naistenhakkaaja, juoppohullu levyseppähitsaaja jatkoi vain kivitystä ja huutamista alas päästyään.
Isättömänä olimme aseettomia ja vielä lautasella tätini ansiosta. Tätini piti nimittäin huolen siitä, että jaettu kärsimys on parasta kärsimystä. Voi Jeesus ja Pyhät Neitsyet miten vihasin häntä.
Sekosin siis jo hyvin nuorena, sisälläni vellovaa agressiivisuutta yritin hukuttaa viinaan ja voimaharjoituksiin. Urheilu auttoi paljon pään kasassa pitämisessä ja ajan myötä siitä tuli myös eräänlainen lääke minulle. 
Anyway, eräänä kesänä olin pelaamassa koulun pihalla jalkapalloa, kun kauhukseni huomasin tätini miehen tallomassa vihaisen näköisenä kotiamme kohti.
Äiti on varmaan kotona ja näin hänen mielessäni lentelevän pitkin seiniä, tuon juoppohullun käsissä.
Äiti ei pelännyt, mutta puheet eivät auttaneet tämän aivonsa liuottaneen kanssa, päinvastoin, ärsyyntyi vain lisää.
Pinkaisin juoksuun, varoittamaan äitiäni.
Levyseppähitsaaja huomasi varoitusyritykseni ja lähti perääni yllättävän liukkaasti. Kyykistely rautojen kanssa ei ilmeisesti kaikkea kuntoa ollut syönyt vielä.
Olin nopea ja jaksoin juosta pitkiäkin matkoja, mutta levyseppähitsaaja, tuo raivohullu apina oli aivan kintereilläni.
Lapsen elämää, herkimmässä iässään juoksemassa karkuun murhanhimoista hullua, ettei äiti ottaisi taas kerran turpaansa siskonsa ihastuksen tähden.
Kuulema Afrikasta nopeimmat juoksijat tulevat alueilta missä on paljon leijonia.
Tulisiko minusta hyväkuntoinen mielisairaanhoitaja, poliisi tai jopa psykologi? Kerrostalomme etuovi pamahtaa voimakkaasti karmeihinsa kun vedän sen vauhdilla auki, sitten normaalia kovempi spurtti kolmanteen kerrokseen. Kaivan avaimia samalla taskustani, kelloa ei nyt ehdi soittamaan. Käsi vapisten saan oven auki.
- Äiti! huudan kovaa, ei vastausta, ei valoja, äiti ei ollut kotona.

Vedän ovea kiinni ja kuulen lasten ystävän olevan jo tasanteella.
Ovi ei menekkään kiinni, likainen turvakengän kärki pilkottaa kynnyksen ja oven välissä, sitten pääni yläpuolelle ilmestyvät vielä paksut mustuneet sormet.
Minä ja raivohullu apina tuijotamme toisiamme.
- Äi, äiti ei ole kotona, olisin halunnut sanoa, mutta lauseeni keskeyttää koura kurkullani ja tunnen kun alan nousta ilmaan.
Aivan kuin tietämättä mitä tekisi, tai miksi kuristaa minua, tämä ymmärrystä vailla lapsena jäänyt aikuinen tuijottaa minua tyhjillä silmillään, kunnes äitini kautta ymmärrystä saaneet lapsen aivoni pimenivät sinne tulleen hapen tulon katkaisusta.
Itse en olisi mukavalle kesäpäivälle tällaista katkaisuhoitoa niin virkistävän hapen suhteen kaivannut. Mika, tämä levyseppähitsaaja, oli kaiken lisäksi ominut hienon nimeni, joutua nyt vielä kaiman kuristamaksi.....
Heräilen lattialta kyljeltäni, ovi on jätetty auki rappukäytävään.
Onkohan naapurin täti ohikulkiessaan ajatellut, että nyt se on tuokin poika aloittanut ryyppäämään.
Siinä makaa sammuneena, eikä edes karvat kasva vielä. Kyllä äitinsä varmaan läksyttää kun kotiinsa palaa, vai liekö sekin ryyppäämässä.
Roskasakkia, niinkuin koko taloyhteisö. Voi hyvä Jumala tätä elämää!

Olen masentunut, suuttunut, en mahtanut mitään, en yhtään mitään.
Pekka olisi pärjännyt, olisi työtänyt sormet silmiin, purrut, potkinut, puukottanut, mutta olihan Pekka minua paljon vanhempikin, ajattelin. Voimattomuuden tunne kävi lävitseni ja hetken luulin oksentavani, mutta tunne meni nopeasti ohi. Johtui varmaan vain kipeytyneestä kaulasta.
Äiti tuli kotiin, en sanonut mitään, en halunnut kuin hymyillä ja halata, sillä mitä hänkään olisi mahtanut?

Ovi jäi mieleeni kummittelemaan, sillä tänä päivänäkin tarkastan useaan kertaan että kaikki on lukittu, etenkin öisin.
Kerran vaimoni jätti oven lukitsematta ja sen jälkeen en ole pystynyt luottamaan siihen että hän on lukinnut ovet, vaikka sanoo niin. Odotan aina että vaimoni nukkuu ja hiippailen hiljaa tarkastuskäynnilleni, muuten en saa nukuttua.

- Sinä et pääse naimisiin ikinä! tätini Terttu vannotti minulle säännöllisin väliajoin. Hyvä niin, ajattelin, koska näkemäni ja kokemani perusteella minulla ei tulisi olemaan mitään tarvetta mennä naimisiin.
Terttua ärsytti se, että en vastannut, enkä puhunut hänelle, olin hänen mielestään epäkohtelias, kiittämätön ja mitään tietämätön ylimielinen pikku paska.  
Olin kyllä yrittänyt "keskustella" hänen kanssaan, kunnes päätin, että sitä virhettä en tee enää koskaan.
Silloin, kun vielä "puhuimme" keskenämme, hänen ylimielisyytensä ja minun "tietämättömyyteni" eivät löytäneet mitään yhteistä, joten "mykkänä" huomasin saavani
vähemmän osumia, tai seinään purettavaa raivoa.
Tertulle avioliitto oli jollain sairaalla tavalla pyhä; siinä pitää kestää, sietää, nöyrtyä ja ymmärtää loputtomiin.
Lapsille kärsimys, väkivalta ja nöyryyttäminen on ennekaikkea opettavaista, niin heistä kasvaa vahvoja ja itsevarmoja aikuisia.
Äitini puutteiksi voin laskea sen että hän antoi siskonsa toteuttaa visioitaan vapaasti ja sen että aikuiset tulivat kyseeseen aina ennen lapsia.
Siinä kun kävi niin, että emme sitä hopeasijaa edes vaivautuneet hakemaan.
 
Hyvä esimerkki oli tätini aktiivisuus tulla aina minua "hoitamaan".
- Viinaa täällä sitten ei oteta, eikä sisällä polteta. Käytte ajoissa nukkumaan, että Mika on sitten pirteänä koulussa, äitini teroitti siskoaan lähtiessään toiseen työhönsä rahoittaakseen kurkkuun kaatamamme maitolitrat.
- Kyllä, varmasti. Käymme ajoissa nukkumaan. Saatan lukea kirjaa illalla, mutta siitä ei Mika varmaan häiriinny, Terttu totesi silmät säihkyen ja niin hyväntahtoisesti että meinasin itsekkin uskoa.
Tunti äitini lähdön jälkeen oli olohuone täynnä savua ja pullojen kilinää. Levyseppähitsaaja tuijotteli minua vihaisesti pullo kädessä keittiömme tuolilta, jonka olivat tuoneet makuuhuoneeseen.
- Mömmön poika, hah haa, painuhan pehkuihin siitä! Kaimani Mika karjui minulle olohuoneestamme.
Mömmö oli haukkumanimi isälleni, jonka äitini potki pois elämästämme ollessani 2- vuotias.
En koskaan oppinut tuntemaan isääni ja uskon että äitini oli myös kieltänyt häntä meitä tapaamasta.
Isäni ei käyttänyt alkoholia, urheili ja opiskeli vain, siis pelkkä märkäkorva, mitääntietämätön paskahousu. Koko suku muistutti minua aina isästäni naurun säestämänä. Tunsin loukkaantuvani useasti, tosin en tietänyt mistä minun olisi pitänyt loukkaantua.
No, kai se on sitten ryypättävä, että kasvaa mieheksi, vaikka äiti siitä aina varoitteli.
 
Kun vedin ensimmäiset murhakännit ja siinä sivussa poliisia turpaan, ei äitini sanonut mitään hakiessaan minua putkasta.
Mutta tämä tapahtui paljon myöhemmin.
Kello oli vasta kuusi illalla ja iloinen lastenvahtiseurue kehoitti minua jo nukkumaan. Ei minua nukuttanut ja olisin halunnut ulos, mutta eivät päästäneet, koska minua piti "valvoa". Ainut kuka valvoi olin minä, aamuun saakka, koska pelkäsin että sängyllä maatessani olisi levyseppähitsaaja saattanut luulla minua kossupulloksi ja yrittänyt avata korkkia irroittamalla pääni.
 
Rukoilin paljon, toistaen useaan kertaan äitini opettamia rukoilun perusteita.
Olin, ja olen edelleenkin hyvin tunnollinen, liiankin tunnollinen. Eräs elämän korkeakoulun käynyt sanoi minulle, kun olin jo aikuisikään ehtinyt, että olen tunnollinen.
Mietin sitä pitkään, kunnes ymmärsin todellakin olevani sitä, niin hyvässä, kuin pahassa....
Hyvässä se aiheutti sen, että rukouslistani oli välillä liiankin pitkä, enkä meinannut pysyä hereillä sitä toteuttaessani.
Tosin, jos lapsi, siis jo lähes nuori, niinkuin minä, uhkalla käsketään kuudelta illalla nukkumaan, niin rukouslistan pituudella ei ole enää suurempaa merkitystä,
tosin rukouslistastakaan ei olisi ollut apua, koska ajattelin ettei Jumala olisi niin aikaisin valmis kuuntelemaan rukouksia, ja se olisi varmasti ollut myös epäkohteliasta.
Minulla oli vain oma pääni, mieleni ja kaikki se hyvä, mitä äitini sanoi minussa olevan.
Äitini tiesi kyllä, että olin hyvä poika, eikä tämä ollut hänen syytään, ei, ei missään nimessä, koska tavallaan siskonsa kumminkin auttoi, vaikka olisin yksin pärjännyt paljon paremmin.
Lapset ymmärtävät paljon enemmän, kuin siihen aikaan, 70- luvulla luultiin.
Nykyajan valossa lapselle kannattaa puhua paljon sellaista, mitä lapsi ei "varmasti" ymmärrä, mutta hän saa edellytyksiä kehittyä kielellisesti lahjakkaaksi, ja näkee ehkä aikuisena merkityksiä eri tavalla, siis mahdollisesti...
Minulle tosin, puhuttiin päivittäin mömmöä ja paljon sellaista muutakin, mitä en ymmärtänyt.
 
Lapsuuteni suhteen opetus oli nopeaa ja yksinkertaista.
Niinkuin että, uimaan oppii, tai hukkuu.
Tehokasta, nopeaa ja yksinkertaista kyllä, niinkuin luonnossakin; heikot ja sairaat tapetaan ja syödään, niinkuin liian isojakin, poikkeavan vahvoja, tai vääränvärisiä,
yritetään tappaa, mutta kun siinä ei onnistuta, ne laumoja paremmat yksilöt, vain jatkavat, arpeutuneina, väsyneinä, murtuneina ja murtumattomina, kuin sula metalli, mikä luo itse muottinsa. 
 
Tällaisina, hyvin pitkinä ja pelottavina päivinä yritin sulkea mielestäni kaiken ympärilläni tapahtuvan ja matkustaa ajassa ja paikassa jonnekin muualle.
Pääsin usein majakkaan, mikä seisoi uhmakkaana keskellä lahjomatonta merta. Majakkaan ei olisi päässyt edes helikopterilla, ainut tapa oli soutaa sen kivikkoiselle ja liukkaalle alueelle.
Itse istuin majakan tornissa, missä oli vain yksi iso pyöreä huone ja ikkunat ympäriinsä. Katselin sieltä merta ja menetin ajantajuni.
Välillä meri raivosi ja pauhasi, näyttäen ylivoimaisuutensa ja välillä se oli uneliaan tyyni, kaunis.
Jaloissani makasi koira, joka ei hetkeksikään jättänyt minua yksin. Se oli vahva, iloluontoinen ja mitäänpelkäämätön luontokappale.
Annoin juoksennella sen ympäri saarta ja käydä uimassa. Torniin vieviä metallisia rappusia ravasimme ylös ja alas, kun intouduimme leikkimään.
Näin koirassa itseni, tai sen mitä halusin olla. Estoton iloisuus, räjähtävä käsin kosketeltava, mutta hallinnassa oleva voima, luottamus ja  mistään riippumaton rehellisyys, oli sitä mitä halusin olla.
Voimaa mikä minussa oli ei ollut hallinnassa, pidin sisälläni liikaa vihaa.
Useina päivinä join koko päivän viinaa tornissa. Koira katsoi minua surullisesti, toivottovasti se ei yrittänyt ymmärtää...
Siinä tilassa olisin tappanut kaikki olohuoneessa nauravat ja huutavat. Join itseni vielä kauemmas ja vielä syrjäisempään paikkaan kuin tornissa.
Alhaalla taoin nyrkkejäni betoniin ja tunsin mielyttävän kivun käsissäni. Seinä oli täynnä verisiä pisteitä käsistäni. Täällä ei haittaisi, vaikka käteni olivat rikki.
Lyöminen rauhoitti paremmin kuin mikään muu, ja joka lyönnillä tunsin olevani voimakkaampi, valmiimpi. Tein paljon myös leuanvetoja rappusten kaiteessa, punnerruksia ja jalkoja vahvistin rappusissa.
Koirani oli tosi vahva, nopea ja rohkea, olin ylpeä siitä ja se varmasti puolustaisi minua missä tilanteessa tahansa.
Olin pienestä saakka halunnut koiran, mutta se oli kuulema liian työläs hoidettava, vaikka vannoin juoksevani sen kanssa joka päivä.
Onneksi mummolan sekarotuinen Turre oli olemassa ja kesäisin juoksin sen kanssa useita tunteja päivittäin. Ihan alussa se veti minua vain maata pitkin, mutta kun vahvistuin, jaksoin juosta sen perässä, kunnes eräänä kesänä pystyin väsyttämään sen juoksemalla.
Majakka, meri, minä ja koira, täällä voisin viettää loppuelämäni.

Havahdun julmasti todellisuuteen kun ovi avautuu ja näen kännisen tätini naaman.
- Sinä et pääse ikinä naimisiin, Mömmön poika!
Pam! Ovi paukahtaa ja säpsähdän uudestaan.
Naurua, tirskahduksia, huoneeseeni tunkeutuvaa savua, aikuisten juttuja.
Sänkyni kohdalla tapetti on lähes musta. Hengitykseni ja ihoni rasva ovat sen tummentaneet. Ja kai siinä oli kyyneleitäkin, koska joskus itkin hiljaa, ettei äiti huolestuisi ja kyselisi turhia.
En pääse enää majakkaan ja yritän tunkea itseni seinän ja peiton väliin niin tiiviisti etten kuulisi mitään. Melu vain yltyy ja avaan suuni karjuen tyhjyyteen, päästämättä ääntäkään.
Koulussa löin repun pulpetille ja muokkasin siitä tyynyn tapaisen. Yksikään opettaja ei kehottanut minua pysymään hereillä, olivat kuin minua ei olisi ollutkaan. Hyvä niin, koska jos en olisi saanut koulussakaan nukkua, olisin mennyt vaikka vesitorninmäelle.

Tätini oli touhuissaan väsymätön, täysin ylivoimainen minulle, luovutin.
Minusta tuli passiivinen, en välittänyt enää, oli turha taistella.
Viikonloppuisin venytin ylösnousemista niin pitkään kuin mahdollista, kunnes äitini talviaikaan pölli peittoni ja aukaisi ikkunat, eihän siinä enää pystynyt nukkumaan kuin Pekka tai Jorma.
Jätin kaiken muun paitsi harjoittelun, jota johti kosto.
Kosto oli ainut asia joka piti minut pystyssä, päätin että kasvan niin isoksi että pystyn tallomaan kokonaisia kansakuntia, valtioita, maanosia, levyseppähitsaajia ja tätejä valtavan jalkani alle.
Päätin että annan koirille äänioikeuden ja näen levyseppähitsaajan ja itseni seisovan valitsijoidemme edessä. Veri roiskuu päälleni vierestäni ja koirat nuolevat sitä iholtani. Valinta oli yksimielinen; koiranhakkaaja 0 ääntä ja eläinten ystävälle kaikki äänet. Tätinikin on ehdokkaana. Koirat kiertelevät tätiäni uteliaasti ja joku meinaa jo heiluttaa häntäänsäkin, kunnes oma koirani tulee ja nuuhkaisee....
- Petturi! se julistaa mahtipontisesti ja kaikki hyökkäävät kimppuun tätini sähistessä jotain kapisista piskeistä.
Kosto, Jude, Mömmö, leijuvat päässäni joka päivä, joka sekunti. Olen huomannut löytäneeni jotain uutta, kuin raon muurissa, mitä suurentamalla muru kerrallaan ehkä......
 
Levyseppähitsaaja oli vakavampi uhka kuin poliisi, paholainen, verottaja, paskanpuhujat tai ydinsota. Levyseppähitsaaja oli konkreettisen väkivaltainen, ylivoimainen ja tuli aina kylään "suositusten" tukemana.
Suositukset liittyivät kovaan lapsuuteen, miehisyyteen, tosi miehen rooliin, joka purki hirvittävää taakkaansa perheestään viinan voimalla, siihen että hän oli nähnyt ja kokenut ja joutui taistelemaan vielä viinapirun kanssa. Kaikkien sydämet olivat tuollaisen tosimiehen  puolella, paitsi minun ja veljeni.
Eräänä päivänä, kun taas ajatukset pyörivät päässäni enkä löytänyt mitään yhteyttä, tuli levyseppähitsaaja kylään.
Ei ollut vielä edes ilta, siis se aika milloin vaimot jakavat tavaraansa mustille, raskaasti varustetuille koripalloilijoille, tai jotain vierasta kieltä puhuville, mikä kuullosti niin ihmeellisen kauniille.
Oli iltapäivä, ei vielä edes saunaanmenoaika, kun levyseppähitsaaja tunkeutui vaatimattomaan, mutta niin siistiin kotiimme.
Ensitöikseen tarttui äitiäni kurkusta ja kysyi totuutta huoraavasta vaimostaan.
- Töissä se on, siellä baarissa, sai äitini hädin tuskin vastattua.
Levyseppähitsaaja näki vähintään kymmenen mustan koripalloilijan olevan vaimonsa kimpussa. Kimppakivaa.
Kurkusta edelleen kiinnipitäen, levyseppähitsaaja, tosi mies heittää äitini, ei nyt sentään kymmentä metriä, mutta ainakin ilmassa jonkun matkaa.
Äiti jää kakoen lattiaan, kylkeään pidellen.
Veljeni, hiljainen veljeni, tärisee vieressäni, ei pelosta, vaan raivosta.
Kerran yksi iso poika vei pyöräni mitä olin kauan toivonut, ja vihdoin kun äitini sai säästettyä sen verran että rahat riittivät pyörään, eräs iso poika, veljeäni puolta isompi vei sen.
Itkin kerrostalomme sisäänkäynnin edessä, koska tiesin että pyörä menee rikki, jos sen päällä on liikaa painoa.
Ei se haitannut minua, jos joku kiusasi, mutta kun äiti oli säästänyt....
Ovi aukenee takanani ja veljeni tulee ulos.
- Mitä itket?
- Tuo poika vei pyöräni, sanon itkuni välistä.
Veljeni katsoo pojan perään, joka naureskelee ajaessaan, pyörä keikkuu ruuvit irtoamaisillaan.
Tiikeri, tappaja, robotti, tai mikälie juoksee poikaa kohti, tiikerin loikalla pojan selkään, kuin syödäkseen.
Työnsi sormet silmiin ja puri päänahkan auki, siis aikapaljon tiikeriä, ja jonkinverran tappajaa. Pyörävaras hoipertelee ja yrittää juosta, kuin rikkinäinen robotti.
Veljeni tutkii pyöräni huolellisesti ja pyyhkii veriroiskeet paidanhelmallaan.
- Täs on pyöräsi, pysy pihassa, tielle et aja.
- Joo, en aja tielle, vastaan.
 
Veljeni halusi aina varmistaa että pysyn pihassa, koska samana kesänä leikkiessämme hippaa, jäi kaksi poikaa auton yliajamiksi.
Kuski oli katsonut liikaa toimintaelokuvia ja ajeli "fiiliksissään" kahden lapsen päälle. Kun minäkin ehdin paikalle, löysin Erkin ja Timon maasta makaamasta.
Erkki oli lentänyt jotain kaksikymmentämetriä, korvista ja nenästä tuli verta ja koska en tiennyt (auto oli jatkanut matkaansa) mikä kaiken oli aiheuttanut, ajattelin heidän tapelleen.
Viinapullosta ei varmaan vielä ollut kyse, mutta jälki näytti melkein yhtä pahalle. Erkki lentänyt lyönnin voimasta kuin toimintaelokuvassa, Timo hiljaa kyljellään ja näytti väärinkasatulle legoukolle. Toinen kenkä osoitti eteenpäin ja toinen taaksepäin.
Pian taas Pohjolankatua, mikä oli traditio, viikottainen, kesäisin päivittäinen tapahtuma, valaisi ambulanssin ja poliisin vilkkuvalot.
Takasimme töitä, olimme vähän kuin työnantajia poliiseille, ambulanssikuskeille, sairaalassa työskenteliville, mielisairaanhoitajille, psykiatreille, tuomareille ja kaikille niille jotka olivat parasta A- luokkaa.
Kaksi B- luokan lasta työnnetään ambulanssiin ja se lähtee valot ja sireenit päällä kohti sairaalaa.
Kuskit varmaan pelkäsivät, että jos nuo kaksi hirmua herää, ottaen huomioon, mitä olivat toisilleen tehneet, niin mitenhän heille kävisi?
Autosta ei saatu muita tuntomerkkejä, kuin Timon lausunto leikkauksen jälkeen:
- Oli se paska kuka tahansa, niin revin siltä pään irti ja teen siitä kattolampun.
Eli auto oli todennäköisesti BMW, tai mersu.

Lääkärit pureskelivat kyniään ja silmälasisankojaan, nyökkäilivät tietävinä, raapustelivat jotain papereihinsa ja puhuivat keskenään:
- Pahoja on poikien vammat, toinen meinasi kuolla, mites se yliajaja?
- Pomosi poika, oli kännissä, halusi näyttää tyttöystävälleen miten uusi mersu kulkee, siis näin meidän kesken.
Poliisipäällikön jo julkaistussa raportissa, hän ilmoitti tekevänsä kaikkensa, selvittääkseen poikien vammautumiseen johtaneet tekijät.
Yliajosta ei ole mainintaa.
- Valani tehtynä lääkärinä minun täytyy kyllä todeta, että tuollaiset vammat....
- Turpa kiinni, saatana! Sinä toteat mitä minä totean, tai etsit jotain muuta työtä. Poikia on törkeästi pahoinpidelty, kummallakaan ei ole isää, eli se on ollut joku lähistöllä asuva aikuinen. Pesäpallomailaa ja niin edespäin....
- Joo, no....kyllä tämä aluksi näytti selkeälle yliajolle, mutta etenkin toisen pojan kylkivamma vaikuttaa sivusta tulleelta lyönniltä, kuin siihen olisi lyöty pesäpallomailalla, tai jollain raskaalla esineellä, suurella voimalla.
- Hyvä! tosin näille synnynnäisille ei riitä pesäpallomaila, vankila, eikä mikään muukaan....

Veljeni astuu levyseppähitsaaja Mikan ja äitini väliin, eikä sano mitään.
Mika tönäisee veljeni seinää vasten, helposti, liian helposti. Veli kaatuu ja satuttaa hieman päätänsä ja hetken hänen silmissään näkyy epätoivo, pelko, luovutus, kaiken turhuus.
Päätään pidellen nousee ylös, verta valuu sormien välistä, kirpparipöydän lastulevy oli raapaissut päänahkaa ja päänahkasta, pienestäkin haavasta, tulee verta kuin letkusta.
Päänahkassa on hyvä verenkierto, tai suonet pinnassa ja sitten on luu, eli mihin se veri muutenkaan menisi?
Veljen rystyset ovat punertavat, huomaan, ei verestä, vaan "harjoittelusta", lyönyt taas raivoissaan seiniin, puihin, jääkaapin oveen (mistä äiti oli torunut useaan otteeseen), tai mihin vain.
Ilme tyhjänä, kuin siinä kauhuleffassa Halloween, broidi lyö suoran keskelle juoppohullun rasvaista nenää.
Ei mitään vaikutusta, hyvä jos ääni kuului ja samanlainen tyhjä katse kummallakin.
Toinen, kolmas, neljäs lyönti ja näen pienen, pienen verinoron valuvan synnynnäisen peukalon kokoisesta nenäreiästä. Veri sekoittuu nenästä valuvaan vihreänkeltaiseen limaan ja pian en erota enää punaista.
Levyseppähitsaaja alkaa heräilemään nopeiden lyöntien tulituksessa ja huitaisee kämmenellään kohti veljeäni.
Paha, paha käsi sillä on, se on kuristanut äitiäni, minua, lyönyt, repinyt hiuksista, osoitellut, syyttänyt.....
Tämän kerran käsi halkoo ilmaa, mihinkään osumatta. Psykoottisen raivohullun tasapaino hieman pettää ja sitä seuraa uusi iskuryöppy. Nyt raskaan työn raataja ottaa yhden askelen taaksepäin, ettei kaatuisi.
Vihertävänkeltainen nenäerite on muuttunut kirkkaanpunaiseksi.
Äiti istuu edelleen maassa, tuijottaa eteensä, tyhjällä katseella...
Kerrostalomme eteinen oli jotain 5 metriä pitkä ja broidin tarkoituksena näytti olevan "saattaa" tuo kuolleena syntynyt takaisin käytävään haisemaan.
Lyöntejä ei enää laskettu ja veli keskittyi enemmän raskaisiin, painaviin lyönteihin, mitkä tuntuisivat isossakin siassa. Koko vartalon paino mukaan, jalat ja lantio, näin veli oli minua opastanut.
Kameralla olisi saanut hyviä kuvia johonkin kirjaan.
Nyrkkeilyn perusteet, Miten hakkaan äitini hakkaajan? Just Do It! Fighting solves everything! Harjoittele jääkaapilla, Seinänyrkkeily ja Juoppohullun hakkaamisen perusteet, olisivat voineet sopia kirjan nimeksi.
Pian oltiin rappukäytävässä, noin viisi metriä turpaan, on varmaan noin 1,5- 2 litraa verta.
Kaksi lyöntiä vielä ja levyseppähitsaaja oli portaiden ylätasanteella.
Kiviportaat olivat kerrostalossamme ainoa minua mielyttänyt materiaali.
Olen aina pitänyt kivestä, koska se pysyy lähes muuttumattomana ja aika tekee siitä vaan vakuuttavamman näköisen. Kivi materiaalina on jotenkin turvallista, eihän se edes syty.
Broidi haukkoo henkeään, takki on ilmeisen tyhjä ja päästänsä valunut veri pulpahtelee nenäsieraimissa hengityksen tahdissa.
"Opettajamme, 'kasvatti-isämme, tuki ja turvamme" nostelee käsiään, kuin lyödäkseen, mutta hänkään, niinkuin ei pyörävaraskaan, tahdo enää nähdä eteensä.
Veli pyyhkii kaikessa rauhassa veret kasvoiltaan, katsoo huolestuneesti äitiään ja lyö sitten kuin Stallone (Rocky XII) päästäen samalla syvän kurkkuäänen.
Lyönti osuu vasempaan ohimoon, pystyyn nostettu suuri sika, heilahtaa hieman sivulle ja pyörii kiviraput alas.
Kakkostasanteelle jää, vertaansa valuttamaan, pää oli auennut lisää, toinen käsi oudosti vääntyneenä.
Käsi oli oikea, se paha käsi, ei kuristele ketään enää vähään aikaan.
- Hyvä jumala, poika on mennyt tappamaan!, äitini kirkuu.
- Turpa kiinni, saatana! Hyvä jos on kuollut, en välitä paskaakaan.!
- Poliisit vievät sinut, äiti huokaa.
- Senkun vievät, johan tässä sinne joutaakin, kun ei oo parempaakaan tekemistä, veli sanoo vakavalla äänellä, samalla tuijottaen herkeämättä lapsuuden painajaistaan, ehkä toivoen saavansa jatkaa.
Poliisit saapuvat rappukäytävän kakkostasanteelle, äiti pitää veljeni kädestä kiinni ja itkee hiljalleen.
- Jaahas, tämä onkin tuttu veikko tämä, toinen poliiseista tuumaa.
Ihmetyksekseni poliisit eivät varo yhtään katkenneelle vaikuttavaa kättä, eivätkä käsittele levyseppähitsaajaa muutenkaan niin, kuin pahasti loukkaantunutta kuuluisi käsitellä.
Kainaloista seinää vasten pystyyn vaan, ei paareja, ei sitomisia ja raput alas polvilumpiot kolisten.
Toinen poliiseista tulee takaisin, katsoo meitä vakavasti, kunnes katse pysähtyy veljeeni.
- Me hoidetaan tämä peikko, kaatui aika pahasti noissa rappusissa..., pitäisi pysytellä tasamaalla noin humalassa...

Pieni hymynhäivähdys huulillaan  poliisi päätti painaa "tykkään ja parempi kuin Rambo- nappia". Oikean käden peukalo pystyssä seisoo edessämme hetken ja aivan kuin sanoisi: - Kiitos Teille, sain elämäni takaisin, pystyn taas tappamaan!
Well done boy!
Tuollainen rohkeus ja voima ei voi olla muuta kuin synnynnäistä!
 
 
 
MARJATTA

Marjatasta minulla on parhaat muistot koko suvusta.
Marjatta omasi hyvän huumorintajun ja osasi olla omalla hauskalla tavallaan salaperäinen. Häntä pystyi lukemaan kuin avointa kirjaa, mutta koskaan ei tiennyt mitä oli tulossa.
Marjatta ei olisi koskaan kyennyt syyttämään, haukkumaan, valehtelemaan, vahingoittamaan tai jahtaamaan mitään eikä ketään.
Marjatta ei ollut laumasielu, ei johdateltavissa, ei peloteltavissa, tai ylipuhuttavissa, aivopestäväksi, eikä muuksikaan, koska oli vain oma,  jäätävä, sydämellinen itsensä.
Pirulle, Paholaiselle, Saatanalle, tai mille hyvänsä, Marjatan sydän olisi ollut puhdasta myrkkyä, turmeltuneen, pahuuden sielun ravinnoksi.
Marjatta oli ja on, puhdas, kirkas koskematon sielu, mihin itse Pimeyden Valtiaskaan ei uskaltaisi kajota!

Pitkät kesälomat koulusta ja äidin työpaikasta, loivat mahdollisuuden viettää koko kesä mummolassa, koska lyhyelle käynnille matka olisi ollut liian kallis.
Muistan kumminkin yhden joulun mummolassa, sen ainoan, mihin rahoitus tuli mummon eläkkeestä.
Joulu pohjoisessa, ilman ääntäkään, ilman mitään, niinkuin tyhjyydessä, missä on vain kirkasta, silmiä häikäisevää puhdasta lunta, se oli kuin unta.
Nukuin koomassa, en halunnut herätä, olisivat heittäneet hankeen, täällä oli rauha, paras joulu ikinä!
Hiljaisuus, täydellinen hiljaisuus, sitä rakastin, ei varoittavia ääniä, ei uhkaa, ei ovia, joita pitäisi lukita, vain aavaa, äärettömyyttä, ei ketään!
Sukulaiset, joista jokainen oli minulle liikaa, eivät jouluna tulleet mummolaan, niinkuin emme mekään, kuin vain tämän ainoan ja parhaan kerran.
Aamupuuro, höyryävä aamupuuro, joulupuuro! Niin hyvää, erinomaista, sokeria ja kanelia, ja olisin voinut taas nukkua, nukkua täällä hiljaisuudessa, nukkua ja herätä, nukkua ja herätä, uudestaan ja uudestaan, loputtomiin...
Mummo kerää lautaset jäykillä jaloillaan, ne ovat lonkkiin saakka jonkinlaisilla siteillä, mutta ei missään tapauksessa halua kenenkään auttavan, koska se olisi peruuttamaton loukkaus, syyte, halveksiva ele.
Äiti istuu veljeni kanssa pöydässä, ja katsoo äitinsä epätasapainoista kulkua lautasten kanssa, mutta nauttii itsekkin, kerrankin, jonkun muun tehdessä, "palvellessa" häntäkin.
Mummo oli käynyt helvetissä, ja vaikka meitä mummon "touhuaminen" huvitti, mummo tiesi että ihminen voi kävellä neljäkymmentäkilometriä lähes alasti, neljänkymmenen asteen pakkasessa, ja jäädä henkiin,  minkä pitäisi olla mahdotonta, ja jos hän nyt kerää muutaman lautasen "ilman jalkoja" niin eihän se ole yhtään mitään!

Mummon tekemän täysjyvä- , täysmaitopuuron jälkeen, vain istumme, puhumatta, ilman tarvetta mihinkään, kuin sanomattoman sopimuksen siunaamina.
Joulu on täällä, se on sielussamme, mielessämme, se pyörähtelee ympäriinsä, iloisesti, leikkisästi, lennellen sinne tänne, kuin olisivat pieniä, kaikissa väreissä sädehtiviä tähdenlentoja, ja pieniä, kellertäviä, tulenkeltaisia, joulumielen mukanaan tuovia helmiä...
Jossain vaiheessa iltaa oveen koputetaan.
Marjatta huutaa:
- Joulupukki!
Sisään tulee isomahainen, punaposkinen ja luminen joulupukki, tuoden mukanaan kirpeän pakkasilman raikkaan tuoksun.
Joululaulujen jälkeen pukki alkaa jakamaan lahjoja.
Marjatta saa ison kasan pehmeitä ja kovia paketteja.
Hän availee niitä jokseenkin turhautuneena, kuin olisi penkonut vanhan vaatekomeron sisältöä.
Iso, pehmeä, kultanauhoin paketoitu lahja viipyy muita kauemmin hänen sylissään.
Marjatta aukoo sitä kuin vaihtaisi potilaalle siteitä sairaalassa.
Hän nostaa lahjan ylös, ihastellakseen sitä kunnolla, ja sanoo:
- No, tämähän on jo jotakin!
Veljensä oli ostanut Norjasta käsinkudotun villapaidan.
Rinnuksessa oli kohokuvioin talvimaisema poroineen.
Se todellakin oli jo jotakin!

Eräänä kesänä Marjatan veli tuli lomailemaan Pohjolankadulle, silloin koulua oli vielä kaksi viikkoa jäljellä.
Koulu oli taloamme vastapäätä ja parvekkeemme koulun luokkahuoneiden puolella.
Koulu oli häiritsevän lähellä, en olisi halunnut nähdä sitä viikonloppuisin.
Luokkalaiseni tiesivät missä asun, kuin myös kotini parvekkeen, mikä minua joskus vaivasi.
Katselivat aina uteliaana kuka milloinkin parvekkeella pyörii.
Teuvo viihdytti luokkalaisiani ja varmasti koko koulua, pyörimällä koko päivän parvekkeella lähes tiedottomassa tilassa, kunnes sammui sinne.
Varpaat jäivät pilkottamaan parvekekankaan alareunasta, kuin siellä olisi ollut ruumis.

Marjatta oli lievästi kehitysvammainen.
Oli kehittynyt jotain kymmenvuotiaaksi niinkuin muutkin, mutta ei siitä enää kasvanut "aikuiseksi".
Marjatta tuli hyvin mielellään kyläilemään, rakasti matkustamista ja uusia kokemuksia yli kaiken.
Edellisellä kerralla toimme Marjatan ja äitinsä autolla. Kesälomamme oli loppusuoralla ja ajattelimme että heille saattaisi tehdä hyvää poiketa kylässä.
Marjatta joi paljon, niikuin koko suku, tosin Marjatta joi vain vettä.
Se kuulema liittyy kehitysvammaisuuteen, että pitää vain juoda. Vesijuoppous, niin se oli, jolloin ilmeisesti aivot ei rekisteröi janon tunteen tyydyttymistä, tai sitten se on vain tapa.
Itse olin sitä mieltä, että se on synnynnäistä, tai olin varma siitä.
Marjatalla oli lähtiessämme takapenkillä iso muovinen vesipullo, mikä oli tyhjä ensimmäisen viiden kilometrin jälkeen.
- Janottaa, täytyy saada vettä, Marjatta sanoi hyväntuulisesti.
Koska oltiin lomamatkalla, niin annoimme Marjatan juoda, ettei koko ajan kyselisi.
Kolmesataa kilometriä taitettuamme, mummo kysyy Marjatalta:
- Pysähdytäänkö, että pääset asioillesi?
- Asioille mennään kauppaan, tai virastoon, ei kuselle.
Pidätimme nauruamme, koska muuten mummo löisi kepillään.
Neljän ja puolensadan kilometrin kohdalla, Marjatta sitten tuumaa:
- No niin, nyt sinne sitten, vettä heittämään!
Muutkin nousevat jalottelemaan Marjatan kiivetessä mäkeä pitkin metsän suojiin "asioille".
Marjatan vedenheitto tuntuu kestävän iäisyyden, kunnes hän ilmestyy moottoritien sivussa olevalle kalliontörmälle.
Kalliontörmä kaartuu hieman ajotien päälle ja sieltä näkee esteettömästi pitkän matkan päähän, moottoritien molempiin suuntiin.
Marjatta oli päättänyt, että nyt ollaan tarpeeksi pitkällä, tässä on hyvä paikka.
Oli kävellyt ensin suoraan metsään ja sieltä jotain polkua pitkin takaisin, kallionharjanteelle?
- Heti alas sieltä Marjatta, ettet tipu! äitinsä huutaa, mutta liikenteen melun yli Marjatta ei kuule.
Siellä meidän muiden ulottumattomissa, Marjatta löysää housujaan ja alkaa laskemaan niitä alas.
Vitivalkoinen nahka alkaa näkymään, kunnes paistaa kallionkielekkeeltä kuin jokin julistus.
Me katsomme voimattomina alhaalta, suut ammollaan ja silmät pyöreinä, kuin jotkut opetuslapset profeettaansa.
Autot hidastelevat, välkyttävät valojaan, piippaavat, liikenneonnettomuus on lähempänä kuin koskaan.
Sitten kuin ennustuksessa, tulee vedenpaisumus, se leviää ensin tummankeltaisena kimmeltävänä laattana, kunnes pirstoutuu tuulessa, erikokoisiksi kellertäviksi helmiksi, jotka lentelevät iloisesti ympäriinsä.

Yksi auto on jo ajanut tien sivuun. Kuski näyttää sille, että joltakin lähtee kohta henki, se siitä profetaalisuudesta.
Joku kusi hänen uudenkarhean ja vastavahatun mersun päälle ja se vahaus oli se kallein; Perfect- pesu ja vahaus.
Mies kävelee uhmakkaasti kuin teeri autoamme kohti, eikä huomaa että muutama iloisesti poukkoileva kusipallero osuu pukutakkiinsa ja huolellisesti leikattuihin hiuksiinsa.
Kusi ei ilmeisesti päässyt päänahkaan asti, eikä herättänyt miehen huomiota, raskas hiusvaha pelasti.....
Takaoven lukitus pettää autossamme ja Teuvo lysähtää selälleen, jääden suu auki taivasta tuijottamaan.
Mora millä yritti saada makkarapakettia auki, tippuu siinä sivussa auringonvalolla leikkimään.
Veitsi on verinen, koska makkarapaketin sijaan leikkasi sormeensa.
Kuin luolakoira kolossaan, häviää a- luokan munat takaisin pesäänsä silmänräpäyksessä ja tilalle tulee uusi ylväs yksilö. Asiallinen ja väkivallaton kansan kruunu; virkamies.
Isoine varustuksineen on taas valmis uusiin haasteisiin.
- Jahas, selkeä poliisiasia, mersukuski tuumaa ja ottaa uuden karhean mobiililaitteen taskustaan.
- Oliko poliisilla? No hyvä, täällä riehuu Helvetin Enkelit tai joku muu porukka! Kusevat autojen päälle ja käyttävät puukkoja!
- Aha, siis missä tarkalleen olette?
- Moottoritiellä, sillä ainoalla mikä tämän kylän ohi kulkee!
- Jahas, siis rauhoitutaanpa nyt. Näettekö uhreja, siis onko jotakin puukotettu?
- Ai vielä uhreja? En nähnyt.....
- Ok, käymme paikalla, kiitos soitostanne.
Juuso laittaa luurin paikoilleen ja sanoo ylikomisariolle:
- Joo, pitäis ehkä yhden auton käydä tsekkaamassa toi moottoritie, vaikutti sille että kyseessä oli vain joku vittuuntunut mersukuski, kuulema puukotuksia ilman uhreja ja Helvetin Enkeleitä kusemassa autojen päälle.
- Joopa, joo, taas tätä....pitäis antaa sille kusijalle yhdet omat liivimme ja pyytää tähtäämään jatkossa mersuihin ja bemareihin.
 Isokenkäisen poika, tai isokenkäinen itse, kyrvät karanneet auton rattiin, turhia raportteja pöydät väärällään...
- Niinpä, ajelevat vielä jonkun yli ja syyttävät uhria autonsa kolhiintumisesta......

Edellinen vierailu oli jo painunut unholaan ja tällä kertaa Marjatta tuli junalla.
Äitinsä oli saattanut Marjatan junaan ja valinnut paikan wc:n vierestä.
Junamatka ei ollut rasittanut Marjattaa ollenkaan, tullessaan hän oli pirteä oma itsensä.
Äitini laittoi Marjatalle sängyn olohuoneeseen, parhaaseen nukkumapaikkaamme, missä pystyi nukuttamaan itsensä television ääressä.
Teimme aamuaskareet kaikessa hiljaisuudessa ja jätimme Marjatan nukkumaan.
Vääntäydyn luokkahuoneeseen, istun tuolilleni ja kasaan repusta kirjoineen tyynyn tapaisen.
Asettelen repun huolellisesti pulpetille, laitan kädet sen ympärille ja yritän nukkua.
Oli matikan tunti ja opettajana koulun paras opettaja. Matikan opettajani oli opettanut myös veljeäni ja veljeni opettajaa. Opettaja ei koskaan puuttunut nukkumiseeni ja niinä kertoina kun olin hereillä, hän kannusti minua opiskelemaan.
Siitä opettajasta jäi hyvä kuva.
Välitunti ja taas tuo sama yksinäinen tyttö tuijottaa minua. Uusi oppilas, eikä tuntenut vielä ketään.
Minä olin "vanha" oppilas, enkä tuntenut vielä ketään. Meillä taisi olla yhteys?
Miljoona, tai triljoona kertaa halusin mennä juttelemaan tytön kanssa, niinkuin tänään, kunnes kello soi....
Biologiaa, kukkia ja mehiläisiä, hihittelyä, himmeetä touhua, puhua nyt päivänselvistä asioista vertauskuvin ja eihän mehiläisellä ole edes munia.
Veisipä tuo biologianopettaja koko luokan perjantai-iltana vesitorninmäelle, niin näkisi hänkin miten pörrätään, mietin usein itsekseni.
 
Biologiantunti oli kolmannessa kerroksessa, tasan samalla korkeudella kuin parvekkeemme.
Katsoin ikkunasta ulos ja totesin Marjatan vielä nukkuvan, sillä mitään liikettä en huoneessa havainnut.
Seuraavalla välitunnilla käyn kysymässä sen tytön nimeä, päätän vakavissani, todellakin käyn!

Eturivin poika katsoo kotiani kohti, kääntelee päätänsä puolelta toiselle, kuin taidenäyttelyssä.

Marjatta! Marjatta on tullut parvekkeelle! Tätä en ymmärtänyt ottaa huomioon, sillä parvekkeellehan Marjatta, niinkuin Teuvokin ulkoihmisenä heti ensimmäiseksi suunnistaa!
Koko luokka, opettaja mukaanlukien, katsovat Marjattaa, kuin kauan kaivattua profeettaa.
Raskaat, jättimäiset rinnat roikkuvat parvekekaiteen ulkopuolella, ne ovat räjähtämäisillään ulos, aivan liian pienistä leopardikuvioisista rintaliiveistä.
Raskaasti meikattuna Marjatta näyttää jollekin kuuluisuudelle.
Tupakka suunpielessä ja kädessään viinipullo!
Ottelee naukkuja suoraan pullosta ja väliin vetää savut.
Haukottelee ja aivan kuin tuumaisi:
- Mihin tuppukylään, junttilaan, mun yksityiskone oikein laskeutuikaan? Eihän täällä ole mitään meininkiä, täysin kuollutta....
Katseet siirtyvät hiljalleen minuun, odottavina, aivan kuin minun pitäisi aloittaa keskustelu, purkaa hiljaisuus.
Paskat, ajatelkoot mitä haluavat, sanon mitä tahansa, niin puhuvat pahaa kumminkin, tuumaan ja otan mahdollisimman rennon asennon pulpetillani.
Uteliaisuus voittaa suurimman osan luokasta, kunnes joku kysyy:
- Mika, kuka tuo on, teidän parvekkeella?
- Marj....siis Marie
- Marie?
- Niin, niin, Marie, mitäs sitten?
- No kun tuota....
- Marie Antoinette Duval, Ranskasta, Pariisista, siel missä on se Eiffel- torni, jos joku ei tiedä!!
Huudan niin kovaa kuin jaksan, kyllästyneenä lapsenmielisten pikkuaikuisten kyltymättömään ja vahingoniloiseen uteliaisuuteen.
Yllätyksekseni hiljaisuus jatkuu, eikä kukaan pilkkaa.
Mistähän sen nimenkin keksin?
- Marie on opettanut mulle elämästä paljon. Hän on laulajana yhdessä kuuluisassa rock- bändissä, tulivat juuri maailmankiertueelta. Marj...Marie tuli meille huilaamaan, elää kovaa elämää.
Oli hyvä ystävä sen Jimi Mörrisönin kanssa, jatkan kuin olisin Pekan ja Jorman kolmas veli.

Huomaan vain ihmetteleviä ilmeitä, eivät tiedä Mörrisönistä mitään, joten päätän paukuttaa lisää:
- Jimi teki bändinsä kanssa sen todella kuuluisan biisin "Light My Hair", sitten kuoli ammeeseen. Eli kovaa elämää.
Spiidii, rauhottavii, hidasteit, nopeuttajii, mömmöi, piikkii, tabuja, liimoi, viinaa, tupakkaa ja kaikkee, kyllähän te snaijaatte? Rock'n Rollii!

Edelleenkään kukaan ei uskalla kommentoida mitään. Ovat epävarmoja, kerrankin ottelu minulle puhtain tuomariäänin!
Musiikin ja kaman vedon oppitunnit sain kun kävin joskus Pekkaa ja Jormaa morjestamassa.
Istuimme ja kuuntelimme musiikkia, emme paljoa puhelleet.
Joskus veljekset olivat luonnottoman pirteitä ja puhuivat alituiseen spiidistä, biiseist, rauhoittavist ja kaikesta sellaisesta mistä en mitään ymmärtänyt. Olivat kuin pistoksen saaneita ja toistelivat alituiseen samoja sanoja ja lauseita.
Sanonnat ilman merkityksiä jäivät päähäni pyörimään ja taas kerran veljesten avustamana koin ja näin uusia teitä kuljettavaksi.

Luokassa lopetin kyselyt tylysti ja pyysin kaikkia jättämään minut rauhaan, koska Marien kanssa käymämme pitkät keskustelut rokista ja hevistä olivat väsyttäneet minut.
- Aidot, levottomat rokkarit, niiku Marie, valvoo öisin, silloin se tekee spiidii, biisei, rokkii, mut mun pitäis herätä kouluun...
Marie jätti koulut kesken ja diggaa must rankasti, sanoi mulle et jättäisin tän peräkylän taakseni ja lähtisin hänen ja bändin mukaan. Must vois tulla vaikka hevikitaristi, tai bäsisti.

En odottele vastauksia, lintsaan kaksi viimeistä tuntia ja menen tarkoituksella parvekkeelle halaamaan Marjattaa.
Otan hitaasti, hyvin hitaasti huikat viinipullosta ja vetäisen savut lopuksi.
Mieleni tekee huutaa: Tämä on synnynnäistä!
 
 

DYNAMIITTIMIES
 

On kirkas kesäaamu ja sunnuntai, mikä oli yleensä Pohjolankadun hiljaisin päivä, koska raskaan työn raatajat nukkuivat pitkälle iltapäivään, ja herätessään näyttivät sille kun roikkuisivat puusta pää alaspäin.
Olivat juoneet töissä ja töistä päästyään, mutta herätessään olivat vielä janoisempia.
Koko vartalo täristen kiertelivät pitkin pihaa ja ovelta ovelle, kysellen lainaa tai edes jotain pahaan oloonsa.
No, minulle hiljainen kesäaamu oli enemmän kuin uskalsi toivoa, ja heti herättyäni juoksin ulos nauttimaan lämmöstä ja rauhasta.
Hyppään pyöräni selkään ja poljen niin lujaa kuin pystyn pitkin kuumana hohtavaa asfalttia.
Pidin asfaltin tuoksusta etenkin keväisin, kun lumi suli sen päältä, se kertoen kesän tulosta.
Myös rekkaliikenne lisääntyi kesää kohti mentäessä ja asfaltilla pyöräillessäni koin olevani jotenkin vapaa, riippumaton ja sentään menossa jonnekkin.....
Rekat, jotka ajoivat säännöllisesti kotimme ohi valtatiellä, siis aika kaukana, mutta öisin kuulin niiden äänen ja etenkin sen kun ne alamäen jälkeen vaihtoivat isommalle vaihteelle.
Aamuyöstä viiden aikaan ne ajoivat, eikä niiden ääni koskaan häirinnyt minua, koska aina rekan lähestyessä koin itse ajavani sitä.
Pysyttelin ratissa niin pitkään kuin mahdollista, kunnes puhkesin saippuakuplana omaan mahdottomuuteeni.
Auringonpaiste sai ihon tuoksumaan hyvälle, paiste tuntui luissa ja mielessä, lämpö varmasti jollain tavalla vahvistaa, siinähän on paljon vitamiineja, päättelin naama virneessä ja teen vaarallisia kiermuroita ja hyppyjä pyörälläni.
Olivat yöllä varmaan harjoitelleet tykeillä ja aseilla ammuntaa armeijassa, koska heräsin yöllä kovaan pamaukseen, tosin kuulin vain yhden pamauksen, mutta se oli varmaan se kovin paukku, mihin heräsin, no, hällä väliä, parempi herätä pamaukseen, kuin ihmisten karjuntaan, summaan mielessäni.
Lähikioski on jo auki ja kurvaan luukun eteen vauhdilla:
- Huomenta! Yksi nallekarkki, sanon ja annan myyjälle maasta löytämäni pennin.
- Minkä värisen haluat?
- No, kaikkihan ne samalle maistuu, mutta otan vihreän.
- Ole hyvä! saat kaksi nallekarkkia, koska olet jo näin aikaisin reippailemassa.
- Kiitos paljon! Heti kun löydän lisää rahaa, niin ostan nallekarkit vain täältä!
Päivä tuntuu vain paranevan ja kiihdytän pyöräni ultranopeuteen.
Poljen ja poljen, jalkojen lihaksissa tuntuu mukavalle, hiki valuu pitkin ohimoita ja selkää, sydän nakuttaa kuin ompelukone ja etenen nallekarkkien voimalla ultranopeutta mega-avaruuteen!
Poljen hurjana pakoon kaikkea mahdollista ja koen olevani vahva, hirmuisen vahva!
Enää tuon mutkan taakse ja sitten kotiin, päätän, ettei äiti huolestu.
Mutkan takana meinaan törmätä poliisiautoon, joka on jätetty tarkoituksella tien tukkeeksi vilkkuvaloineen.
Taas tuota keltaista nauhaa, ihmettelen.
Poliisiauto, ambulanssi ja yksi musta auto, mutta ketään ei näy.
Ovat varmasti kaivaneet tuonne pihalle tuon ison kuopan ja menneet tauolle.
On nimittäin iso kuoppa, tuumiskelen.
Menen keltaisen nauhan alta katsomaan kuoppaa, mikä on hienosti kaivettu, aivan kuin lapioita ei olisi käytetty ollenkaan, tosin lapioita en näekkään.
Kuopan sivulla näen joitain muovikippoja ja mustan säkin, kuin kaivajat olisivat keränneet jotakin, tiedä vaikka dinosauruksen luita!
Mielenkiintoni herää entisestään ja katselen ympäriini kuin rotta juustokellarissa.
Oikealla puolellani on autotalli ja sen katolta tippuu jotain hiljalleen.
Punaista väriltään, mitä on myös seinässä ja maassa, paljon etenkin maassa, niinkuin vesitorninmäellä.
Jotakin törröttää katon reunan yli ja se näyttää jalalle.
Ihmisen jalka se on, aikuisen ihmisen jalka, ihmisen joka ei ollut leikannut kynsiään pitkään aikaan.
Talon ovi avautuu ja ulos tulee isokokoinen poliisi, joka näyttää naamaltaan siltä, kuin roikkuisi puusta pää alaspäin.
On sentään herännyt ajoissa, eikä tärise, ajattelen.
Poliisi ei huomaa minua.
Kumihanskat kädessään poliisi nostaa mustasta säkistä käden, ottaa siitä muutaman kuvan ja palaa sisälle.
Väsynyt se on tuokin, kun joutuu näin hienona päivänä kuoppia kaivelemaan, mutisen itsekseni ja päätän alkaa suunnistamaan kotia kohti.
Ajan taas lujaa, mutta ihmettelen miksi jonkun jalka oli lentänyt katolle ja käsi jäänyt maahan?
Oli varmaan yrittänyt ultranopeutta mega-avaruuteen ja polkenut niin lujaa että on räjähtänyt!
Niinhän sen täytyy olla! oivallan, ja hiljennän polkemistani hieman, että pääsisin kotiin kokonaisena.
Kotiin päästyäni heittelen Aku Ankkaa ilmaan, huutaen:
- Ultranopeus, megaräjähdys!
Aku Ankassani ei ole irroitettavia osia, joten korvaan jalkaterän ja käden sukalla ja sormikkaalla.
Heitän ne yhtäaikaa ilmaan ja yritän saada sukan jäämään hyllyn päälle.

 
   

LISKOLIPPONEN


Lisko-, tai SkittaLipponen, synnynnäisistä synnynnäisin, niinkuin Marjatta, kumpikin rock'n rollin todellisia, ainutlaatuisia, kopioimattomia, kuolemattomia tähtiä.
Skitta asui vastapäisen kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa.
Perheessä piti olla viisi lasta; kaksi veljestä ja kolme siskoa, sekä äiti ja isä.
Kerran näin vilaukselta yhden siskoista ja veljen, muuten vaikutti siltä että vain Skitta asusteli huoneistossa.
Ihmettelin joskus missä muut aikaansa viettävät, kun heitä ei näkynyt?
Mitä Skitta ylipäätäänsä söi, kun ei ollut äitiä laittamassa ruokaa?
En koskaan nähnyt Skitalla koulureppua, kirjoja, vain sen itsetekemänsä kitaran vahvistimineen.
Skitan huoneessa ei ollut edes sänkyä, oli ehkä heittänyt sen pois akustiikkaa pilaamasta.
Puulattia ja jättimäinen itsetehty vahvistin tai kaiuttimen tapainen, riittivät Skitalle sisustamiseen.
Huone oli kuin toisinto Pekan ja Jorman huoneesta, missä tosin oli kaksi laverisänkyä.
Kävin silloin tällöin kuuntelemassa musiikkia Pekan ja Jorman luona.
Veljekset istuivat yleensä lavereillaan, hiljaisina ja päitään roikuttaen, talvisinkin vain t- paidat yllään. Tosin niin minä itsekkin siellä aina oleilin, miten musiikkia muuten kuuntelisikaan?
Äiti ei kylläkään pelkällä t- paidalla talvisin ulos päästänyt.
Huonetta koristi tiilikuvioinen tapetti, kuin totuuttaakseen veljeksiä myös tulevien vuosien "sisustukseen".
Led Zeppelin ja Uriah Heep soivat täysillä, talvisin jääkylmässä ja kesäisin tukahduttavan kuumassa veljesten "luolassa".
Stairway To Heaven, kuullosti koomiselle, kun veljekset sen minulle suomensivat.
Täältä ei ainakaan ylöspäin kivuttaisi, kun tapana oli lähinnä hyppiä alas...
Etenkin talvella, kun oli kylmää ja pimeää, veljesten rahisevat vinyylilevyt, purivat kuin tappava tauti, ruiskuttaen myrkkyhampaistaan täydellisen tyhjyyden tunteen, kuoleman miellyttävän ja yksinkertaisen ratkaisun, johdatuksen, valonnopeuteen kiihtyvän putoamisen, kunnes koko keho räjähtää, näkyen taivaalla valojuovana, kuin tähdenlentona.

Lipposten parveke oli niin matalalla, etta sieltä pystyi hyppäämään vaikka pää edeltä alla odottavaan nurmikon tapaiseen, tai lumeen.
Skitalle parveke oli sisään- ja uloskäynti, koska se oli hänelle nopein tapa liikkua kitaraviritelmänsä kanssa.
Parvekkeet korvasivat Skitalle mainiosti myös portaat ja usein kiipesikin katolle parvekkeiden reunoja pitkin.

Toisessa kerroksessa asuvan mummon sydänlääkkeet eivät meinanneet riittää, kun hän lähes päivittäin, joutui kasvotusten tämän Ilmestyskirjan pedon kanssa.
Lähes kaksimetrinen, langanlaiha, liskomainen otus, selässään hangon tapainen kapistus, silmissään ilkikurinen ja viekas pilke, tuijotti mummoa kuin sanoakseen: - Joku päivä tulen parvekkeellesi ja pääset kanssani tapaamaan Luciferia!

Pohjolankadun mummot poikkesivat "tavallisista" mummoista paljonkin.
Eivät juoruilleet, valittaneet ja elivät kuin "tosiuskovaiset".
Uudet mummot saivat aina pikakoulutuksen, milloin kenenkin järjestämänä.
Mikään ei ollut tosin suunniteltua, tai jonkin tarkoituksen omaavaa, vaan vain eräänlaista "fiilistä", meren liikettä, aaltoja.
Yhtenä kesänä meidän rappuumme muutti hyvin kovapäinen, ruudinkitkerä mummo, joka valitti kaikesta.
Teki kirjallisia valituksia ensin jokaiselle asukkaalle erikseen ja lopuksi kaupungin virkamiehille.
Oli kuvaillut Pohjolankatua eläintarhaksi, hullujenhuoneeksi, huumeidenkäyttäjien, rikollisjengien ja murhaajien asuinpaikaksi.
Oli vaatinut poliisia, terveysviranomaisia ja varmaan presidenttiäkin toimimaan välittömästi.
Poliisihan kävi lähes päivittäin, mitä niitä vielä erikseen pyytämään?
Mutta terveysviranomaiset? Mitä tekoa heillä olisi?
No ehkä kiukaalle ulostaminen liittyi terveysviranomaisiinkin....
Mummo oli toivotettu tervetulleeksi omaan, henkilökohtaiseen saunavuoroonsa, mitä oli halunnut vain itselleen, välittämättä siitä että hänen toiveensa haittasi kaikkien asukkaiden aikatauluja.
Isot lapsiperheet, joilla aika, raha ja hermot olivat tiukoilla, joutuivat venyttämään päiväänsä, mummon kamomillahöyryjen vuoksi.
Mummo sai kun saikin saunavuoronsa, koska talonmies ei jaksanut enää mummon alituista valitusta kuunnella.
Ensimmäiselle saunavuorolleen mummo sai enemmän rukiin tuoksua, kuin kamomillaa; joku oli vääntänyt muhevan krapulapaskan kiukaalle ja lämmöt tappiinsa.
Mummo jätti saunavuoronsa väliin, vaikka kovapäinen olikin.
Sitten heti seuraavana maanantaina mummo sai vastauskirjeen kaupunginhallitukselta oviluukkuunsa.
Vastaus oli yhtä ruudinkatkuinen kuin mummokin; postiluukun sijalla ovessa oli epämääräinen reikä, tummuneita puusälöjä oli lentänyt pitkin rappusia, ovesta pystyi näyttämään naamaansa sisälle, ettei mummon tarvitsisi ovisilmän pienestä reiästä tähystellä.
Pommi, joku oli kyhännyt jonkinasteisen pommin, kotitekoisen, paljon vain ruutia, tiivis tölkki, bensassa kastettu "sytytyslanka" ja eiku PAM!
Kaupunginhallituksen vastaus oli selkeä: - Ota mummo lisää pameja!

LiskoLipponen vieraili katolla harjoitellakseen suurelle yleisölle esiintymistä. Kiermurteli siellä, soitti ilmakitaraa, välillä seisoi vain käsi pystyssä ja antoi "yleisön" laulaa vuorostaan.
Aina silloin tällöin muutama kattotiili tippui nurmikolle tai talon etupihan asfaltille, Skitan tykittäessä kitaraviritelmällään kuin Normandian maihinnousussa.
Skitta edusti kaikkea sitä mitä rockin rolli on, ja hän loi perustan aikakaudelle mikä ei pääty koskaan.
Skitan jälkeen näin vain jäljittelijöitä, "mukavia", rahan perään vinguttajia, tosin Pekan ja Jorman levykokoelma (Musiikki Fazerilta varastettuja) oli ainutlaatuinen.
Useita kertoja Skitta nukkui katolla piipun ympärillä, ja toisin kuin muut, ei ollut kiinnostunut kerroshypyistä, vaan viihtyi liskon lailla korkeuksissa.
Kiipeilyä auttoi varmasti pitkät raajat, sillä lyhyempänä ei olisi yltänyt parvekkeelta toiselle.
Pienemmät pennut väittivät nähneensä kun SkittaLipponen muuttui LiskoLipposeksi. Oli mukamas katsonut heitä ylhäältä, liponut kaksihaaraista kieltään ja päästellyt syviä kurkkuääniä.
- Keltainen se oli, ja seinä oli limainen! yksi pennuista kertoi naama vakavana.
No, kummankin nimensä Lipponen oli ansainnut, siitä ei tarvinnut kiistellä.
Itse en uskonut ihmisen kykyä muuttua liskoksi, muuten kuin luonteeltaan.

Hammaspesu, hiusten harjaus, vaatteiden vaihto, kissalle ruokaa, lääkkeet puuron ja maidon kanssa, ja sitten torille, apteekkiin ja leipomoon, mummo kertaa mielessään ja harkitsee samalla vakavasti öljyävänsä parvekkeensa kaiteet, tai sähköistävänsä ne, tai siis öljyäminen, sähköistys ja alas viritetyt karhunraudat, kyllä!
Arkirutiinien sijaan opettaja ja äiti, katsoo kaihoisasti ulos keittiönsä ikkunasta, tielle päin, sinne mihin tyttärensä poikakaveri oli hänen ainoan lapsensa jättänyt, neljä vuotta sitten...
Itse ei se sairaalan johtajan poika, koskaan tullut tyttökaverinsa äitiä katsomaan.
Naureskelivat keskenään, kunnes poika puristi sormillaan nenäänsä (viitaten mummon ilmavaivoihin) kuin tukehtumaisillaan, naama punaisena, räjähtäen sitten rehvakkaaseen nauruun.
Autostaan nousematta, naputtaa vakavalla naamalla kelloaan, kuin isä muistuttaakseen lastaan kotiintuloajasta.
Sitten taas tuo ylimielinen hymy ja peltihirmu hurjaan kiihdytykseen...
Hieno auto sillä oli, uusi ja aina niin kiiltävä, isänsä ostama.
Samanlainen kuin se, mikä ajoi Erkin ja Timon päälle.
Poliisipäällikkö oli ottanut mummon henkilökohtaisesti vastaan ja todennut poikien vammojen olleen muista syistä, kuin yliajosta johtuvia. Lääkäreiden pitkään kestäneiden tutkimusten perusteella pojat olivat joutuneet törkeän pahoinpitelyn kohteeksi.
- Kyllä, pojat joutuivat törkeän pahoinpitelyn kohteeksi, siitä olen samaa mieltä, mutta tämän törkeän pahoinpitelyn, tai ennemminkin tapon yrityksen välineenä käytettiin autoa!
Koulunsa käyneenä, sivistyneenä naisena, oli suuttunut poliisin viitatessa hänen ikäänsä ja mahdolliseen muistamattomuuteen, sekä lääkkeiden ja alkoholin yhteisvaikutukseen.
- Minä näin, mitä näin, selkeä yliajo se oli ja yliajaja pakeni paikalta!
Ja jos vielä kerran vihjaatte, että pyörin pillerihumalassa kotonani, niin haastan teidät oikeuteen kunnianloukkauksesta!
Hyvästi!
Mummo oli lyönyt oven voimalla kiinni ja tiesi jo vanhastaan, ettei poikia kukaan pystyisi puolustamaan.
No, hän ainakin yritti...

Tytär oli tullut sisään kyllästyneen näköisenä, purkkaa jauhaen, vastaamatta äitinsä halaukseen.
Istuskeli poikittain sohvalla ja katsoi ikkunasta ulos.
- Ottaisitko mehua, tai jotain?
- Älä viitti äiti, kyl mä pyydän, en mä mikään lapsi enää ole!
Mites sun sydän jaksaa? Tytär kysyy metallisella, tunteettomalla äänellä.
Äitinsä tekisi mieli vastata:
- Se itkee, mutta sanookin vain:
- Kyllä se välillä vaivaa, mutta yritän syödä terveellisesti ja liikkua...
- Missä vessa on? Tytär tuumaa kaivaen meikkilaukkuaan.
- Siinä samassa paikkaa kuin ennenkin..
Tytär viipyy pitkään vessassa, epäkohteliaan pitkään.
- No niin, mulla on kyyti tuolla ulkona, on vähän kiire, heippa!
Ja niin oli tytär pois mustine hiuksineen ja huulineen, neljä vuotta sitten.
Vanha nainen huokaa syvään, pää painuksissa, miettien mitä oli tehnyt väärin, vai oliko tehnyt kaiken liian oikein?

Sitten tuli se painajainen, minkä mummo tiesi tulevaksi, minkä mummo tiesi todeksi. - Tänä yönä kuolen ja teen tyttäreni onnelliseksi, nainen mumisee itsekseen, ei kostonhimoisesti, tai katkerasti, vaan surullisena, kaikkeen väsyneenä. 
Mummo herää unestaan toiseen uneen, etsii sydänlääkkeitään, turhaan, ne on viety.
Parvekkeen vieressä olevan makuuhuoneen ikkunan takana roikkuu jotain, kuin köydessä.
Ihminen se ei ole, koska sillä on pitkä häntä, paksu ja vahva sellainen.
Mummo kastelee alleen nähdessään olennon palavat silmät ja niin ihmismäisen, hymyilevän suun.
Kaksihaarainen kieli lipoo kiihkeästi ilmaa haistaessaan tuuletusikkunasta tulvahtaneen vanhan naisen lääkeiden rikastaman, tuoreen virtsan hajua.
Se nostaa lihaksikkaan alaraajansa, liskon sellaisen, parvekkeen kaiteelle, ja liukuu oven taakse.
Mummo tapailee raamatun säkeitä, mutta ei muista mitään ja huutaa kaikin voimin:
- Lucifer! Lucifer! Ääni kuuluu vain kuiskauksena, kuin kissansa kehräykseltä.
Lisko on jättimäinen, kellertävänharmaa ja limainen.
Parvekkeen ovi aukeaa hiljalleen, kuin anteeksipyydellen.
- Lucifer, mummo sanoo täysin tyynenä, hiljaiseen ääneen.
Lisko nostaa mummon varovaisesti kainaloonsa ja menee parvekkeelle.
Parvekkeen vierellä roikkuu paksu köysi, käsintehty, paljon ennen teollista vallankumousta.
Lisko ottaa köydestä kiinni ja lähtee laskeutumaan.
Nurmikko alkaa avautumaan kuin valtava vetoketju.
Mummo käpertyneenä liskon kylmään ja limaiseen kylkeen, kuin ensirakkauteensa.
Kevyt yöpukunsa leijuu tuulessa, kuin elokuvan loppukohtauksessa, missä sankari pelastaa kaunottaren ja vie hänet turvaan.
Kuuma, kitkeränhajuinen ilma korvaa pian raikkaan yöilman ja lisko irroittaa hellästi otteensa, he ovat saapuneet perille.
Mummon paljaita jalkoja polttaa, maa on kuin tulessa, mutta hän yrittää pysyä paikallaan.
Nostaa hiljalleen päätään, kuin ihminen, joka pelkää kolauttavansa sen johonkin.
Ennenkuin saa päänsä ylös ja katseensa kohdistettua johonkin,
hiljaisuuden rikkoo ääni, mikä kuulostaa sille, kuin tuhat käärmettä sihisisi yhtäaikaa sanoja toistensa perään.
Mummo laskee päänsä takaisin alas, kuin siihen olisi kolautettu....
- Tervetuloa, hyvä ystävä, arvon rouva ja anteeksi tämä myöhäinen ajankohta.
Haluan kiittää Teitä asiallisesta suhtautumisesta poikani suhteen.
Hän on hieman yksinkertainen, tai miten nyt sanoisin; jollain tavalla sekaisin.
Kuuli kerran radiosta tai jostain, kun joku mustaan rotuun kuulunut oli soittanut sähkökitaraa.
Siitä lähtien hän on halunnut vain soittaa, ei tunnu välittävän enää mistään mitään, vaikka olen moneen kertaan varoittanut lopettavani hänen maanpäällisen komennuksensa, jos ei pysty itseänsä hillitsemään.

Sihinää, matelevan liikkeen aiheuttamia ääniä ja aivan kuin jokin sylkisi. Mummo huomaa yöpaitaansa ilmestyvän märkiä tahroja ja sitten valtavankokoisen käärmeen, joka hiljalleen hivuttautuu vierailijansa kasvojen eteen ja sanoo:
- Arvon rouva, huomaan että olette tärkeä vieras Herralleni, minäkin olen iloinen nähdessäni Teidät. Näen Teissä Herraani mielyttävää nöyryyttä ja lujuutta sekä ennenkaikkea rohkeutta.
Herrallani on paljon kerrottavaa Teille, joten kuunnelkaa, mutta katsokaa vasta sitten kun Hän pyytää....
Arvoisa vieras ei kykene vastaamaan ja käärme siirtyy hiljalleen pois, mutta ennen lähtöään nuolaisee mummon reisiä tulikuumalla kielellään.
Iho palaa käärmeen kielestä, mutta toisen kerroksen tavallinen vanha opettaja, jolla sattui olemaan parveke ehkä väärässä kohdassa ja väärään aikaan, ei näytä elettäkään kivusta, eikä mistään muustakaan.
- Painajainen, painajainen, mummo hokee itsekseen, toistaen sanaa kuin mantraa, puuduttaakseen mielensä, kehonsa ja kaiken ympärillä olevan.
Voimakas sihinä alkaa taas kuulumaan, se voimistuu ja voimistuu, kuin ladatakseen tulevaa puhetta.
Sylkeä lentää käärmeiden kielistä mummon pitkiin hiuksiin ja yöpaidalle.
Yöpaita liimautuu ihoon ja pian se on kuin läpinäkyvä, mitään peittämätön kelmu.
- Ihmettelet varmasti miksi olet täällä?
Mummo nyökkää ja hiukset pään liikkeen innoittamina, imaisevat kiinni mummon poskiin, kuin litteät,limaiset käärmeet.
- Ensiksikin, kiitos siitä, että et ole tehnyt mitään valituksia sille talonmiehelle, josta en pidä ollenkaan.
Olet varmasti huomannut, että kaikki ei näytä, niinkuin teidän ihmisten kielellä; normaalilta.
Sinun ansiostasi minun ei ole tarvinnut puuttua vallitsevaan tilanteeseen.
Poikani niinsanotun siskon jouduin järjestämään junaonnettomuuteen, tai siis, hän niinkuin hyppäsi junan eteen.
Olivat nimittäin kyselleet pojaltani, hänen "perheestään", mitä hänellä ei siellä ihmisten maailmassa ole.
"Perheen" isän järjestin vankilaan pitkälle tuomiolle ja äidin hirttäytymään.
Eivät ole sen jälkeen kyselleet enää mitään.
Ainoa jäljelle jäänyt olit sinä ja kunnioituksesta sinua kohtaan, päätin ensin keskustella kanssasi, ennenkuin teen mitään päätöksiä.
- Kiitos! mummo sanoo sekavalla äänellä, mutta kuuluvasti.
Käärmeet hyökkää mummon kimppuun puremaan, kuristamaan, ne repivät irti ihoa, lihaa ja käärmeet mitkä ovat kiertyneet kaulan ympärille estävät mummoa kirkumasta.
Näyttää sille, kuin ammollaan oleva suu olisi nostettu käärmeiden muodostaman paksun "vartalon" pääksi ja käärmeiden hermostuneesti heiluvat hännät, kuin kädet, jotka yrittävät epätoivoisesti pelastaa vartaloaan tukehtumasta.
Käärmeitä tunkeutuu kaikista ruumiinaukoista etsimään herkullista maksaa, keuhkoja, munuaisia, kunnes tämän 75- vuotiaaksi hyvinsäilyneen naisen vatsa näyttää sille, kuin synnytys olisi käynnistynyt ja suhteettoman kokoinen vauva yrittäisi tulla suoraan vatsapeitteiden läpi.
Silmät ovat koskemattomat, kauhusta ja kivusta kirkkaat, kuin tulessa, jotta ne näkisivät....
Yhtä nopeasti kuin kaikki alkoi, kaikki pysähtyy, jähmettyy. Jättimäinen lisko on tullut naisen eteen, se tuijottaa himokkaasti eteensä, viivyttelee nautintonsa pitkittämiseksi.
Nainen mustine käärmeineen, näyttää irvokkaalle taideteokselle, marmorinvalkoisineen rintoineen, jotka käärmeet ovat ympäröineet nostattaen ja puristaen ne tiukoiksi, terhakkaiksi rinnoiksi.
Ainoan värin antaa lähes tulenpunaiseksi muuttuneet nännit, jotka sojottavat pitkinä, haastavina, ja aivan kuin raskaus olisi todellinen, valuu nänneistä maitoa; verenpunaista höyryävää käärmeenmaitoa...
Kuin yhdellä liikkeellä, lisko puraisee kummankin nännin irti, mutustelee niitä hetken, ojentaa pitkää kaulaansa päästellen tyytyväisiä murahduksia.
- ARZXDHVRTARRRRRrrrrrrr, kaikuu rauhallisena, tyytyväisenä sieltä missä, se jokin, mitä mummo ei ollut vielä nähnyt, jakoi käskyjään.
Kirjain kirjaimelta, koko sana, tai lause palaa naisen otsassa, ja käärmeiden löysättyä kuristusta, nainen toistaa ne äänellä, mitä ei tunnista enää omakseen.
Viimeisen kirjaimen vielä palaessa, lisko viiltää veitsenterävällä kynnellään koko rintakehän auki, kuin aukaisisi rintakehään piiloitettua vetoketjua.
Iho, lihakset ja luut taipuvat sivuille, kuin taiottuina, jättäen sydämen kaikkien ihasteltavaksi pumppaamaan.

Lisko siirtyy sivulle, pää painuneena, käärmeet asettautuvat jotenkin ryhdikkäämmin, suorempaan, kuin tekisivät jollekkin kunniaa.
Jotain käsittämättömän suurta on nyt vuorostaan tullut "kunniavieraan" eteen. Viimeinen lyöjä....
Se katsoo jostain hyvin korkealta ja samanaikaisesti läheltä, vaatimattoman kokoista, raivokkaasti pumppaavaa sydäntä.
Käden kaltainen, epämuodostunut, pinnallansa matoja ja visvaa, käy lukuisia kertoja sydämen päällä, kuin tunteakseen sen pumppauksen, tai repiäkseen sen irti.
Kuuluu syvä huokaus, epämääräistä, ihmisen korvilla kiroilulle kuulostavaa muminaa, kunnes "käsi" nousee otsalle.
Käärmeitä alkaa kiermurtelemaan ulos ja maha pienenee normaalikokoonsa, lukuunottamatta vatsan nahkaa, mikä jää velttona roikkumaan, peittäen naisen emättimen.
Puremajäljet sulkeutuvat, kylkiluut taipuvat takaisin, nahka kuroutuu kiinni ja nännit palautuvat uuteen uskoonsa.
- Voi sinua ihmisparkaa, luulitko todella voivasi puhutella Minua?
Ääni kuulostaa sille, kuin suihkukone lentäisi korvan vierestä, mutta ei kuurouta, koska olemme Helvetissä.
- Ihmiseltä Minulla ei ole mitään opittavaa, eikä heillä ole mitään sellaista sanottavaa, mitä haluaisin kuulla!! Käärme kehoitti sinua olemaan katsomatta!! Mutta päätitkin puhua, kiittää, Minua?
Oletko vielä kiitollinen, haluaisitko kiittää uudestaan, kunnes syön tuon pikkuriikkisen sydämesi?
Vanha opettaja on hiljaa, ei vastaa, ei elehdi.
- Loistavaa! Kerrassaan mainiota! Sinähän opit läksysi, opettaja!
No, meidän ei tarvitse varmaan esittäytyä? Minä tunnen, tiedän ja koen jokaisen ihmisolennon tuolla maan päällä, jokainen sekunti, joka hetki ja jokaisen heistä! Jokaisen! Kaikki yhtäaikaa!
No, sanoppas kuka minä sitten olen?
Mummo tuntee sydämensä pumppauksen ja jotain, mikä epätoivoisesti haluaisi repiä sen irti, syödä sen. Se jokin tarvitsisi vain syyn, toteuttaakseen himoaan. Pienen eleen, vaikka hiusuortuvan liikahduksen, mutta sitkeä vanha nainen ei lankea edessä odottavaan ansaan.
Taas syvä huokaus ja valtava varjo menee kauemmas.
- Niin, sehän Minä olen: Piru, Saatana, Perkele, Paholainen, ja kaiken huipuksi joku Langennut Enkeli!
Mutta eikö sen pitäisi olla itsestäänselvää, mikä minä noiden mitäänsanomattomien sanojen takana olen?
Eikö nuo nimet voisi sulattaa yhteen, ja keskittyä nimeen, minkä itse allekirjoittaisin?
Piru, Saatana, mutta mikä on se nimi, jonka kohta sinulle kerron?
Nimi, joka sulattaa tuon kaiken saasteen yhdeksi kirkkaaksi, kaikissa väreissä hehkuvaksi timantiksi?
Te, säälittävät, ylöspäin kapuamaan ruvenneet limat!
Olette niin yksinkertaisia, niin pelkurimaisia!
Aina hakemassa jotain uutta ja ihmeellistä!
Vaikka teillä oli kaikki, kaikki, niin te halusitte vain lisää, lisää!!
Kehityksellä ei ole lakipistettään?
Kyllä, kyllä on! Minä olen se lakipiste!
Ja miksi te olette minut kasvattaneet?
Te juuri!
Ihmiset!
Te kasvatitte minut tällaiseksi!
Minä, minä olin vain, kauan aikaa sitten, eläinten joukossa, onnellinen, mutta sitten tuli ihminen, tuo surkimus, tuo ylimielinen olento, mikä on muurahaista paljon, paljon, alempana, nimittäin täällä, Helvetissä!
Näet pian omin silmin tuon Helvetin, etkä tule näkemään siellä ensimmäistäkään muurahaista, ilman raajojaan, mehukas, kuollut kärpänen vierellään!
Niin, mikä minä sitten olen?
Minä, Minä, olen Ihmisvihaaja, Misantropo, sitä, sitä minä olen!
Ihmisvihaaja!!
Miten, miten, vihaankaan, miten minä vihaankin teitä ihmisiä!
Te olette pelkkää saastaa!
Voisin tuhota teidät kaikki nyt ja heti, mutta se olisi aivan liian helppoa!
Teidän ihmisten omahyväisyys, ylimielisyys, ahneus, tietämättömyys, julmuus, raukkamaisuuden laumat, pelkurit ja heikompiensa hartioilla ratsastavat kansan sankarit!
Tuolla alhaalla ne palvotut sankarit ratsastavat nyt ikuisuudessa, hevosenaan sirkkeli, ja jokainen sekunti, ne saastat tuntevat terän leikkaavan kuin ensimmäistä kertaa!!

Maa aukeaa taas, ja opettaja näkee uuden näytöksen sivustaseuraajan roolissa.
Helvetin äänet ja tuoksut tunkevat naamaan kuin liikaa kuumennetun saunan lämpö ovea avattaessa, kiukaalla tosin on kaikkien eritteiden lisäksi kokonainen ihminen tulessa, tuottaen hajua mikä syöpyy jokaiseen soluun ja ajatukseen.
Hän saa tuntea jokaisen viillon, polton, himon, niin että hän sulautuu kaikkeen, muuttuen kirkuvaksi, sädehtiväksi, lennontähdeksi.
Misantropo, Ihmisvihaaja, paremmin Saatanana tai Piruna tunnettu, antaa Helvetin "ovien" sulkeutua ja sanoo:
- En ole pitkään aikaan keskustellut ihmisen kanssa, haluaisin vuodattaa sydäntäni jollekkin, räjähtäen hirvittävään nauruun, sellaiseen missä ollaan kyljellään, pidetään mahasta ja sätkitään.
Poikansa käärmeineen vääntelehtivät Herransa tahtiin, kuin ennakkoon palkatut hurraajat ja naurajat, että muukin yleisö ymmärtäisi, missä kohdin "elokuvaa" pitää nauraa.
- Nyt kun saan puhua sinulle ilman keskeytyksiäsi, haluan kertoa sinulle ensiksikin sen, miksi olet täällä ja toiseksi sen, mitä olen tähän päivään saakka tehnyt.
Tosin en ole hakemassa sinulle töihin!
Ja taas tuo sairas, elämänhalun mukanaan vievä nauru.
- No niin, jos nyt yrittäisin keskittyä siihen, mitä olen pitkään halunnut kertoa jollekkin ihmiselle.
Siis, onhan täällä siinä sinun paikallasi ihmisiä riittänyt, mutta eivät Perkeleet ole osanneet pitää turpaansa kiinni!
Ja taas tuo sairas.....
- Huh, huh, onpa meillä Helvetillisen hauskaa!
Ja taas tuo.....
- Mihin vittuun me jäätiinkään? sanoi gynegologi, kun tuli tauolta!
Ja taas.....
- Katsos, rakas mummoseni, minä sentään rankaisen!
Toisin kuin tuolla ylhäällä, missä voi ajaa vaikka lapsen päälle rangaistuksetta, kun on sattunut syntymään isokenkäisen pojaksi!
Isokenkäisiä lapsineen minulla on täällä paljon!
Käärmeet ajaa päälle kuusikymmentäkertaa minuutissa, maantasausjyrällä, siinä luut paukkuu ja veret lentää kuin jenkkileffoissa!
- Katsos täällä, sekunti on ihan Helvetin pitkä aika!
Ja....
- Sanovat ihmisen olevan ihmiselle susi, se, se on suden halveksuntaa, mitä ihminen sudesta ymmärtää?
Teidän ihmisten yksinkertaisuus yhdistettynä ylimielisyyteen ja rohkeuteen mitä ei ole, kun sitä pyydetään näyttäytymään, on minun hermoilleni myrkkyä, joka tekee minut HULLUKSI, HULLUKSI!!!
Joka päivä haluan tappaa teistä jokaisen, teistä ihmisistä, joita ilman olisin voinut vain olla, voinut vain olla, olla onnellinen.....
Mutta te vain haluatte haastaa, te vain tulette uudestaan ja uudestaan, vaikka olen monella eri tavalla näyttänyt mitä te olette, mutta ette usko, ette koskaan.
Olen niin väsynyt teihin....

Toisen kerroksen vanha opettaja on kuunnellut Pirun, Saatanan, tai selvennyksen jälkeen Misantropon vuodatusta, pää painuneena jo pitkän aikaa, tai ehkä vain sekunnin?
Opettajalle yöpuvussaan, kipu, tuska, nöyryytys, kauhu, pelko, kaikki inhimillinen alkoi tuntumaan vieraalle.
Hän haluaisikin kuolla, oli siis pitkään jo halunnutkin.
Oli väsynyt, hyvin väsynyt, soittelemaan sukulaisilleen ja kuuntelemaan sydäntään öisin, kuuntelmaan sitä milloin se vihdoin sanoo:
- Olen aina rakastanut sinua ja tulen aina rakastamaan, mutta minun mielestäni olisi parempi, jos kumpikin meistä hakisimme vielä niinkuin muutakin, niinkuin ilman toisiamme, tarkoitan että en halua enää toimia niinkuin jarruna, jos siis haluat olla, tai tutustua vaikka muihinkin, niinkuin..niinkuin....
Ja niinkuin se sydämen paska haluaa jaaritella, niinkuin, ne niinkuin sukulaiset, siis niinkuin hänellä oli tytärkin, joka niinkuin halusi äitinsä vain potkaisevan tyhjää, niinkuin pallosta ohi....


Pelko oli väistynyt, ja hän koki hengittävänsä kunnolla, kunnolla niinkuin eläin, nauttien joka henkäyksestä, nauttien myös siitä, että saa joskus kuolla, kuolla, ja heittäytyä ei koskaan päättyvään tyhjyyteen, pää edellä huutaen kuin jäätynyt noita yöpuvussaan, hajoten miljooniksi pieniksi siruiksi, miljooniksi ei koskaan pysähtyviksi pieniksi, iloisesti lentäviksi palleroiksi.
Tekoystävälliset sukulaiset, takinkääntäjät, ahneet, säälimättömät, oman edun tavoittelijat, selkään ampujat, pelkurit, perinnön kiimassa elävät loiset!
- Katsos rakas, herttainen opettajani, nyt haluaisin kertoa sinulle sen, mitä olen pitkään halunnut kertoa jollekkin ihmisolennolle, ihmisolennolle, joka asustaa tuolla Pohjolankadulla!
Haluatko kuulla, mitä minä haluaisin kertoa sinulle?
Mummo tuntee kylmän, visvalta haisevan käden sydämensä päällä, se on kärsimätön, himokas, päättämätön, täynnä vihaa, murhaa, verta....
Syvä huokaus....
- Minä siis kerron, vaikka, no, onko tuo pieni herttainen sydämesi vaivannut sinua, niinkuin vanhuuttaan, niinkuin haluaisi jo pitää tauon, niinkuin lopullisen sellaisen, kun on pumpannut jo 75- vuotta?
Nyt kynnet ovat työntyneet jo ihon sisään, valmiina kuolettavaan iskuun, valmiina syömään, ylitsepääsemättömässä, hallitsemattomassa himossa.
Entistä syvempi huokaus....
- Hyvä, hyvä, sinä se olet sitkeä Pirulainen!
Ja..........
- Tuolla Pohjolankadulla asuvat, tai olevat, ovat synnynnäisiä, eivät uudestisyntyneitä, vaan Synnynnäisiä!
Minun, niinkuin sinne "järjestämiäni".
Katsos, mummo rakas, sinä pääsit jotenkin seulan läpi, Sinä et ole synnynnäinen, ja se Mikan perhe, he ovat synnynnäisiä, mutta käyttäytyvät poikkeavasti.
Sinä ja tuo Mikan perhe minua ainoastaan mietityttää.
Pohjolankatu muuten, on minun pikku teatterini, mistä ammennan voimaa ja viihdettä tähän muuten niin arkiseen työhöni, koska synnynnäiset eivät jätä ketään kylmäksi, tai siis mielellään pistävät kylmäksi, mutta katsojiaan, niinkuin esimerkiksi minua tai poliisia, ei Pohjolankatu jätä kylmäksi.

Saatana, Piru, Paholainen, siis tarkennuksen jälkeen; Misantropo on pitkään hiljaa, ja mummo tuntee sen läpitunkevan katseen vartalossaan.
Kuulostaa sille kuin se nuolisi itseään, samalla tyytyväisesti muristen.
- Olen varma siitä, että sinä herttainen, pikku opettajani et tuota minulle ja pojalleni harmia?
Herttainen pikku opettaja on vaipunut levolliseen horrokseen, kuin zombi hän roikottaa päätänsä pitkine hiuksineen.

- Mika, joo, juuri se Mika perheineen.
Siinä vasta perhe! Olen yrittänyt murtaa sitä poikaa hänen syntymästään saakka!
Järjestin hänelle Tertun levyseppähitsaajineen, mutta ei, poika vaan yrittää olla joutumatta tilastoihin.
Se levyseppähitsaaja on ollut kyllä minullekkin hieman hankala, tappoi kirveellä sen vaimonsa Tertun.
Minulle tuli kiire täällä.
Piti järjestää "uusi" Terttu ja siivota vanha Terttu pois sieltä.
Poikani kävi hakemassa Tertun jäännökset ja vei ne vanhan vesitornin verkkoaidan taakse.
Pojat siellä saivat herkkua moneksi viikoksi, rinnat säästivät varmasti viimeiseksi, tai tiedä vaikka ovat innostuneet sisustamaan siellä....
No, uusi Terttu rupesi kantamaan sitten oikein urakalla viinaa tälle raskaan työn raatajalle.
Levyseppähitsaaja toi eräänä päivänä "vaimolleen" jopa kukan, taisi olla voikukka.
Rakkaus kukoisti.
Sitten järjestämieni mustien koripalloilijoiden vierailtua Tertun työpaikalla ja katkaistaessani "viinakuljetukset", pommi oli viritetty.
Olin virittänyt räjähtämään sen Mikan silmille, toivoin nimittäin kuolleita.
Siitä se poika ei olisi noussut, ei....
Mutta, mutta, mitä käykään!
Ison, raivohullun sian, tyrmääkin pikku possu!
Se oli parasta, mitä olen koskaan nähnyt!
Parempi kuin Rocky XII ja kaikki Rambot, ja muut vastaavat yhteensä!
Se Mika veljineen, vaikka ovat synnynnäisiä, eivät tunnu taipuvan millään!
Poikien äiti muistuttaa sinua pikku opettaja!
Sisukkuus, ja aina jaloilleen kuin kissa, sellaisia te olette; selviytyjiä!
Sinä ja Mikan äiti!
Teidän murtaminen ei tuota iloa, koska ette pelkää, vaikka kipua tunnettekin.
Ette ano armoa tai kadu mitään, koska olette aina tehneet oikein, tai siis riittävän oikein, ja tiedätte sen!
Se on kyllästyttävää!
Taidan antaa teille lopputilin teatteristani!!!!

Ihmisvihaaja taputtaa kaksi kertaa "käsiään", ja käärmeet ryhmittyvät selkeään muodostelmaan, mummon sivuille ja taakse.
Kuin Robert Palmerin videossa "Addicated to love" koko ryhmä, liskon johdolla, liikkuu sulavasti, samanaikaisesti, rytmikkäästi.
Yöpaita ihoon liimautuneena, mustat hiukset valtoimenaan, limaisina, kuin pienet käärmeet, mummo vie lantiotaan puolelta toiselle, viehkeästi, himokkaasti, ja ilmeettömät, limasta kiiltävät, mustat käärmeet, liikkuvat kuin olisivat samaa ihoa, lihaa ja verta.
Rytmi kiihtyy edelleen ja sivuttaisliikkeet ovat muuttuneet edestakaisiksi.
Käärmeet painautuvat lantion liikettä vastaan, ne ovat kasvaneet entisestään ja ovat paljon pystymmässä, kuin valmistuisivat loppuhuipennusta varten.
Rytmi muuttuu pelkäksi viivaksi, kuin neula olisi jumittunut levyyn kiinni.
Kuuluu räjähdystä enteilevää sihinää ja käärmeet ovat turvonneet äärimmilleen.....
Sitten jokin valtavan kokoinen tulppa räjähtää irti, päästäen kerääntyneen paineen purkautumaan, ampuen pimeän nopeudella, käärmeet helvettiä kiertävälle radalle.
Vanha opettaja makaa selällään, tajuttomana ja tajuissaan, rentona kuin yliajettu mato.

- No tuohan oli jo jotakin!
Esitys oli kerrassaan häikäisevä! Tästä lähin pikku opettaja, nimesi on: Käärmekuningatar!
Vakuutit minut täysin ja saat pitää paikkasi pikku teatterissani!
Onneksi olkoon!
Käärmekuningatar ei pysty liikkumaan, eikä puhumaan, mutta haistaa, näkee ja kuulee.
- Hyvä, hyvä! Nyt kun olet ilmeisen rentoutunut, haluan keskeytyksittä kertoa sen mitä alunperin aioinkin.
Ensiksi tuo hieman yksinkertainen poikani, joka.....
- Anna se yöpaita heti takaisin!
Poika oli ottanut Käärmekuningattaren yöpaidan "aarteekseen" ja nuoli sitä hellästi.
Pää kumarassa, poika palauttaa yöasun ja laittaa sen naiselle peitoksi.
Katsoo isäänsä kapinailmeellä ja löntystelee tiehensä ilmeisen turhautuneena.
- Niin, mitäpä tuohon lisäämään....,
Pimeyden valtias tuumaa "päätään" puistellen.
- Hyvä, hyvä. Olemme tappaneet, kiduttaneet ja naineet, eli nyt on tarinankertojien vuoro.
Pohjolankatu, se, se on helvetin esikartano, niinkuin esikoulu, tai jotain, niinkuin edellytys sille että valmistuu.....
Misantropo, Piru, Saatana, on ilmeisen innoissaan, ja hakee syvällä harkinnalla oikeita sanoja ja lauseita, sointuvasti, rytmissä ja oikeaan paikkaan.
- Helvetin esikartanosta on suora tie varsinaiseen helvettiin, mutta valmistumisaikahan se kaikkein tiukin on.
Esimerkiksi kuninkaan poika voi olla kuinka tyhmä ja munaton tahansa, ja siitä huolimatta hänestä tulee kuningas.
Minä en kuole koskaan, joten poikani saa jäädä lehdellä soittelemaan, koska kitaraa en hänelle järjestä!
Siis, taas kerran unohdetaan tuo, tuo meikäläisen, en tiedä mikä....
Siis tämä kuninkaan poika, on tuolla ylhäällä isokenkäisen poika, jonka niinkuin Pekka ja Jorma voisivat laittaa vaikka uuniin ja syödä sen!
Synnynnäiset!
Heillä täällä on hieman paremmat oltavat. Pekalle olen jo suunnitellut valvojan työtä uimahalliin; kerroshyppyjä, viidestäkymmenestä metristä hernerokkapurkkiin, eikä se kellu vedessä!
Muuten, nyt kun vielä muistan, niin sydänlääkkeesi ovat minulla.
Kävin katsomassa sinua ennen poikani vierailua ja otin sydänlääkkeesi, koska et tule niitä enää koskaan tarvitsemaan.
Täällä helvetissä vierailu, etenkin jos palaa hengissä takaisin, mistä taistelit sillä tavalla, että olet paluusi ansainnut, parantaa terveyttä, pidentää elinikää ja nuorentaa!
Sinä, herttainen, pikku opettajani, Käärmekuningatar, sinä elät pitkään!

Palatakseni Pohjolankadulle, haluan kertoa etten vihaa ketään, tai mitään, koska en edes tunne mitään, käytän vain joskus sanontoja ihmiselämästä, jotta ymmärtäisit minua paremmin.
Mika perheineen uhkaa minun valtaa, siitä tässä vain on kyse!
Mikä on sellainen pikkumies, joka ei murru?
Onko sellainen minulle uhka?
Se vaivaa minua....
Tiedän sen pojan heikkouden; yrittää hukuttaa itsensä viinaan, kun vain saa sitä.
Mutta aamulla olen hänen luonaan, kun viina on loppu, kahdestaan, kylmässä kellarissa, kidutuskammiossa, kunnes hänen kaamea naurunsa kaikuu pitkin kidutuskammion kolkkoja käytäviä, ja hän on niin yksin, yksin....
Minun on vain pakko murtaa se poika..
Olen hänen mukanaan niin kauan, kunnes voin ottaa hänen tuhoutuneen maksansa, tai läpiammutun päänsä itselleni todisteeksi, merkiksi siitä, että Minä määrään!

Valtava määrä kärpäsen toukkia vääntelehtimässä eri suuntiin, kuin olisivat kasvaneet jättiläismäisen pään mukana.
Isoimmat toukat tippuu ja tilalle tulee heti pienempiä toukkia.
Toukat ääntelevät, yltyvät välillä käymään toistensa kimppuun, tai käyvät ryhmässä yhden toukan kimppuun, mikä tippuu häviten alla odottavaan pimeyteen.
Jotkut toukat näyttävät tippuvan vapaaehtoisesti, jotkut purevat itseään, jotkut pitävät toista toukkaa kainalossaan, ja jotkut näyttävät sille kuin olisivat pienen pieniä mikroskooppisia ihmisiä, siis kaikki nuo toukat....
Päässänsä koko maailma, hallinnassa jokainen sielu, maailman isoimmassa teatterissa, Paholaisen päässä.
Paholaisella ei siis ole kasvoja, tai siis on...kaikkien kasvot.
Mummo, saatuaan luvan katsoa, näkee myös oman "toukkansa" ja se on aika iso, siis piakkoin tippumassa?
- Välillä minun on vaikeaa päättää mistään mitään!!
Onneksi moni päättää puolestani, ja hyppää tuonne alas ilman ohjaustani!
Otin tarkoituksella sinut hieman esille, jotta näkisit omin silmin, että Minä määrään!
Et ole tippumassa, vaan elät pitkään, niinkuin kerroinkin, pikku mummoseni!
En näytä yhtä hyvälle kuin Vincent van Goghin "Auringonkukat", mutta on vähintään yhtä vaikeaa laskea minun naamat, kuin Goghin kukat, meinaa nimittäin aina tulla eri lopputulos....
Minä olenkin ainoa, joka tietää ihmisten tarkan lukumäärän, joka ainoa hetki, ymmärrät varmaan?
Minun pitää huolehtia paljosta.
Ei saa olla liikaa, eikä liian vähän, että uskottavuus ja pelko säilyy.
Ihminen ei opi koskaan!
Minä, jos kuka sen tietää!
Aina silloin kun luulevat olevansa luomakunnan kruunuja, niin sodilla ja sairauksilla saan taas kaikki ruotuun.
Kokonaisuuteen olen hyvinkin tyytyväinen, koska jopa minuakin välillä hirvittää tuo ihmisrodun julmuus.
Rotuna ihminen on alinta pohjasakkaa, ja etenkin tyhmintä!
On tietysti poikkeuksia, jotka tuntuvat selviävän mistä tahansa.
En minä sellaisia yksilöitä halua, koska ne kyseenalaistavat valtani, niinkuin jo kerroinkin.
Siitä ei hyvää seuraa, jos rupeavat auttamaan toisiaan, tekemään yhteistyötä kaikkien hyväksi.
Mikäli, siis jos otetaan esille täysin mahdoton, niin vaihtuvuuden heikentyessä päässäni, on mahdollista että pääni ikäänkuin syödään, niinkuin toukatkin tekevät selvää jostain eläimenraadosta.
Käytännössä menettäisin valtani, mutta pahassa ei ihmistä luotettavampaa ole!
Ne muutamat harvat, valtaani kyseenalaistavat, eivät mahda mitään niin yksimieliselle ja runsaslukuiselle vastustajalle!

Keskipäivän kirkas auringonvalo, herättelee sängyssään makaavaa vanhaa opettajaa, kuin sanoakseen:
- Sinäpä myöhään olet nukkunut.
Tähän kellonlyömään olet yleensä käynyt jo torilla, Monosen leipomossa ja apteekissa, mutta et sinä huonolle näytä, et ollenkaan.

Mummo tuntee olonsa erinomaiseksi, ei muista nukkuneensa näin hyvin pitkään aikaan. Hengitys kulkee vaivatta, rinnasta ei purista, eikä edes polvia särje.
Aamukahvi maistuu taivaalliselle, paremmalle kuin koskaan ennen, ilman sokeria ja maitoa, pikimustana, vain kahvin omalla maulla.
- Miksi en ole tätä aikaisemmin ymmärtänyt? Laittaa nyt kahviinkin sokeria, kun on vielä tuo diabeteskin, mummo miettii, katsoen kahvin muodostamaa mustaa ympyrää, kuin syvää pohjatonta kaivoa.
Kahvin seassa näyttää pyörähtävän kahviakin mustempi käärme.
Vanha nainen muistaa painajaisensa, muistaa että sydänlääkkeet Piru vei, ja että hän eläisi pitkään.
- Onhan noita painajaisia ollut kaikenlaisia, ja etenkin silloin kun söin niitä masennuslääkkeitä, ne painajaiset vasta jotakin olivat. Ne vaivasivat koko päivän, ja sitten taas lisää sitä perhanan lääkettä, onneksi vedin ne vessasta alas.
Peilin edessä nainen katsoo tyytyväisenä vartaloaan, harjaa pitkät hiuksensa, ja löytää tyttärensä unohtaman huulipunan, silloin neljä vuotta sitten, sen mustan värisen....

Taas kerran olimme onnistuneet "kaivautumaan" ohi lipuntarkastuksen ja pummeina pääsimme kuuntelemaan bändejä.
Kylään oli saapunut ulkomaalainen, soittotaitoinen bändi, kerrankin.
Olivat vetäneet varmaan liikaa mömmöjä, pilottiaan myöten ja ihmettelivät mihin helvetin tuppukylään heidän yksityiskone oikein laskeutuikaan.
Bändi soitti kaikella kunnioituksella, kaikesta huolimatta, luulivat varmaan että keikan jälkeen tulee kunnolla turpaan, ainakin mitä vähälukuisen yleisön joukosta saattoi päätellä, sillä aivan lavan edessä hyppivät paidattomat ja likaiset veljekset, riitaa haastavina, uhkaavina, minä tahansa hetkenä räjähtävinä.
Valvojat rukoilivat mielessään, ettei veljesten kanssa tarvitsisi ryhtyä toimenpiteisiin, etenkin Pekan suhteen, joka oli täysin tunnoton ja valmis mihin tahansa.
SkittaLipponen ei ollut jättänyt yhtäkään ulkoilmakonserttia väliin missä olin ollut, ja hainkin häntä katseellani, kunnes näen todella hemaisevan naisen rokkaavan hyvin, hyvin seksikkäästi, mustine huulineen ja hiuksineen, näky on lumoava ja huomaan itsekkin hieman huojuvani.
T- paita ilman rintaliivejä kruunaa kokonaisuuden, rintojen heiluessa vapaasti, näyttäen niiden muodon ja terhakkaat nännit......
Käännyn takaisin ja yritän keskittyä bändiin, kunnes säpsähdän ja ymmärrän katsoneeni vastapäisessä kerrostalossa asuvaa vanhaa opettajaa, joka on varmasti vetänyt mömmöjä, tai jotain kourakaupalla ja kuollut yliannostukseen, mutta herännytkin jotain neljäkymmentävuotta nuorempana eloon.
- Hidasteita, kyllä juuri niitä jos vetää liikaa, tai siis tosi paljon, niin voi palata ajassa taaksepäin, kyllä, niin siinä on täytynyt käydä, hidasteita "mummo" on popsinut, mietin itsekseni ja katson opettajaa uudestaan.
Hän näkee minut ja hymyilee, opettaja oli aina pitänyt minusta ja minä opettajasta, oli niitä harvoja tasapainoisia ja luotettavia ihmisiä joihin olin saanut tutustua.
Kuin olisi lukenut ajatukseni, opettaja lähettää lentosuukon, ja tunnen huulien lämmön, huulipunan maun ja vaikka kaikki tuntuu epätodelliselle, otan sen kyselemättä vastaan ja talletan sen omaan henkilökohtaiseen turvasäiliöön, mihin minulla on vain pääsy.

Lavan edessä olevan pressun alta hyökkää Skitta salamannopeasti suoraan lavalle, riistää sähkökitaran soittajaltaan ja ehtii hyvän aikaa soittaa, ennenkuin turvamiehet ovat edes tajunneet jotain olevan pielessä.
Skitta teki sen joka kerta, jokaisessa konsertissa, tuli kuin maan uumenista, milloin mistäkin kohtaa, päästen aina soittamaan.
- Kyllä se soittaa osaa, Tero tuumaa viereltäni.
- Joo, kyllä, vastaan.
Skitta ei meinaa luovuttaa kitaraansa tällä kertaa ja riistää vielä mikrofoninkin itselleen, huutaen siihen jotain, mikä kuulostaa yhdeltä pitkältä sanalta.
Sitten kuin salamanlyömänä, muuttuu anteeksipyytäväksi, asialliseksi ja lähtee vastustelematta turvamiesten mukaan.
Heti Skittan poistamisen jälkeen, Pekka tekee siirtonsa ja tyrmää lähimmän turvamiehen.
Pian Pekan kimpussa ovat kaikki kynnelle kykevät valvojat, ja näyttää sille kuin Pekan toinen olkapää olisi sijoiltaan, koska käsi roikkuu velttona sivulla, kuin räsynukella.
Turvamies pitää kädestä kiinni, ja näyttää pahoinvoivalle, Pekan pyöriessä kuin koiratappelussa, kädestä huolimatta.
Vartioiden, valvojien, turvamiesten ja vilkkuvaloista päätellen kohta poliisinkin keskittyessä Pekkaan, koko ryhmä unohtaa Pekan oikean käden, nimittäin veljensä Jorman.
Jorman naama loistaa tyytyväisenä, kun hän latoo suojaamattomia takaraivoja, harkituilla ja raskailla suorilla, ja onnistuu toimittamaan ainakin viisi lainkuuliaista kansalaista höyhensaarille, harkitsemaan ammatinvalintaansa uudemman kerran.
Poliisi käy sitten raskaamman kaavan kautta päälle, kunnes tajuttomat veljekset viedään tarpeettoman kovakouraisesti autoon.
Helvetin Enkeleitä, kyllä, ja kaksinkappalein!